Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK
/ Etusivu / Roolipelifoorumi / Olipa kerran...

Nimi: Megohime
Lähetetty: 05.08.2018
22:36
Otsikko: Olipa kerran...
Vapaa roolipeli, jossa voi halutessaan roolipelata päätarinan ulkopuolelle jääviä asioita, kuten vaikka hahmojen taustoihin liittyviä juttuja, jotka varsinaisessa roolipelissä ovat jo ollutta ja mennyttä. Tai mitä nyt tahtookin, pienempiä ja itsenäisiä juttuja tai omia pieniä tarinoita hahmoista jne. Ei ole pakollista ja vain halukkaille pääroolipeliin osallistujille, jos on aikaa ja pääjuoni ei etene.

HUOM! Tämä on vain varsinaisen roolipelin pelaajille, ei kaikille ulkopuolisille satunnaisille kävijöille!

Tarkoitus on järjestää aktiivisemmille pelaajille jokin sivuroolipeli, jos toisessa joutuu odottelemaan muita, päätarina on kuitenkin edelleen ensisijainen. Voi käyttää myös hahmojen taustatarinoiden suunnitteluun ja uusiin hahmoihin tutustumiseen, jotka eivät vielä esiinny roolipelissä.

Vastaa tähän
Nimi: devi
Lähetetty: 06.08.2018
15:59
Otsikko: Olipa kerran...
Pitihän tätäki foorumin osaa käyttää hyväkseen, kun sellanen tänne löytiin, joten tässä nyt jotain XD
_____________________________________________________________
RAUFIN KURJA, HURJA NUORUUS JA KUINKA HÄN LOPULTA PÄÄTYI HENKIVARTIJAKSI SEKÄ SOTAAN MUKAAN:

Rauf syntyi kaksoisveljensä kanssa 25 vuotta sitten Abdal Altair ja Sabirah Barakahille eteläisessä Estarissa. Raufin kaksoisveli, Ra’id, syntyi kaksosista ensimmäisenä synnytyksen ollessa helppo. Vanhemmat eivät vielä tienneet, että saisivat kaksospojat, joten kun synnytys alkoi uudestaan jopa Sabirahia hoitanut, tutkinut ja synnytyksen hoitanut lääkäri yllättyi ja pian selvisi, että Sabirah tosiaan synnyttäisi kaksoset. Ensimmäisen pojan synnytyksen kuitenkin ollessa helppo, niin seuraavan pojan eli Raufin synnytys oli kaikkea muuta kuin helppo. Sabirah kävi jopa melkein kuoleman puolella, mutta ei kuitenkaan kuollut jonkun ihmeen kaupalla. Sabirah kuitenkin sairastui ja masentui syvästi viikon päästä synnytyksen jälkeen kaikkien epäillessä, että sairaus ja masennus johtui synnytyksestä, mutta varmuutta asiaan ei kuitenkaan saatu. Altair puolestaan oli ihan hukassa kaksospoikiensa kanssa, mutta onneksi hänen vanhemmat olivat vielä hengissä ja asuivat saman katon alla heidän kanssaan, joten poikien kasvattaminen ei kuitenkaan ollut täysi mahdottomuus.

Näin kului kymmenen vuotta Sabirahin samalla toipuessa sairaudestaan, jonka sanottiin tappavan hänet, mutta jälleen kerran Sabirahin oli kohdannut ihme ja hän selvisi jo toistamiseen hengissä kuoleman kielistä. Altairin vaimo ei kuitenkaan toipunut masennuksestaan, joka vaan syveni päivä päivältä ja lopulta Sabirah lopetti kokonaan puhumisen. Rauf ja Ra’id kyselivät isältään joka päivä, mikä heidän äitiään vaivaa saaden vastaukseksi isältään vaan epämääräisiä selityksiä Sabirahin tilasta ja kuinka toivoa ei kuitenkaan oltu vielä menetetty, vaikka oikeasti toivo Sabirahin kohdalla oli kuollut jo kolme vuotta sitten, ellei jo paljon aikaisemmin. Altair oli vaan liian heikko kertoakseen totuutta kymmenenvuotiaille pojilleen, koska uskoi sen vaikuttavan poikapoloihin negatiivisessa merkityksessä.

Kului pari vuotta eivätkä kaksospojat olleet enää niin pieniä tajutakseen, mitä todella oli tapahtumassa, kun heidän äitinsä kuihtui silmissä. He eivät vaan uskaltaneet varmistaa asiaa keneltäkään, mutta totuus äitistä alkoi näkymään jo vanhemmassa pojassa eli Ra’idissa, kun pojan kiinnostus kaikkea kohtaan alkoi katoamaan. Vuoden päästä hankaluudet jatkuivat, kun Altairin äiti kuoli elettyään pitkän elämän 61-vuotiaaksi asti ja parin päivän päästä Altairin isäkin kuoli. Altairin piti nyt siis yksin huolehtia 13-vuotiaista pojistaan ja vaimostaan, joka tuntui olevan täysin menetetty tapaus. Samalla hän toimi kuninkaallisena metsästäjänä palkan ollessa kuitenkin ihan kohtuullinen, mutta rahalla ei kuitenkaan taiottu masennusta pois tai saatu Ra’idia aisoihin.

Vuosi kului ja kun Sabirah oli vihdoin valmis puhumaan, hänen sanansa olivat: "Haluan kuolla." Se ei paljoa lohduttanut Altairia ja kuukauden päästä Sabirah kuoli. Hän kuoli hirtettyään itsensä perheen keittiöön kaksosten päästessä ensimmäisenä paikalle todistamaan äitinsä kuolemaa. Raufin ja Ra’idin isä, Altair, ei vielä ollut tuolloin kotona, vaan oli metsästämässä ja olikin saanut hyvän saaliin suunnitellessaan samalla, että pian olisi oikea aika alkaa opettamaan metsästämistä myös pojilleen. Suunnitelmat kuitenkin piti laittaa täysin uusiksi, kun Altair saapui kotiin ja näki, mitä oli tapahtunut ja koska he olivat metsästäjäperhe, ei Altair halunnut kertoa sukulaisilleen ja muulle yhteisölle totuutta Sabirahin kuolemasta, vaan kertoi vaimonsa kuolleen metsästystapaturmassa taistellen hengestään. Sabirahin itsemurhakirje hävitettiin polttamalla ja Altair vannotti poikiaan, ettei Sabirahin todellista kuolemansyytä saanut kertoa koskaan kenellekään. Pojat lupasivat isälleen ja päättivätkin pitää salaisuuden, mutta salaisuus alkoi pidemmän päälle kalvamaan nyt teini-ikäisiä poikia.

Poikien täytettyä 16-vuotta, Altair alkoi lopulta kouluttamaan heitä metsästäjäksi ja Rauf näyttikin kykynsä melkein täydellisenä metsästäjänä jo parissa vuodessa, kun taas Ra’id vajosi aina vaan alemmaksi. Ra’id alkoi käyttämään lopulta elämäänsä vaan ryyppäämiseen, huumeisiin, tappeluihin ja muuhun tyhjäntoimittamiseen, mistä ei enää noustu. Kun Rauf ja Ra’id täyttivät 19 vuotta ja siitä pari kuukautta eteenpäin, Altair alkoi pian olemaan sen verran huonossa kunnossa, ettei kyennyt enää kunnolla metsästämään. Rauf lupasi huolehtia isästään ja veljestään ja hoitaa ruuan pöytään ja hoitaa asioita, mutta isä ei halunnut Raufin ottavan täyttä vastuuta kaikesta ja Raufin kielloista huolimatta Altair jatkoi Raufin rinnalla metsästämistä. Metsästäminen vei kuitenkin lopulta Altairin hengen, mutta Altair oli kuitenkin onnellinen siitä, että sai toimia metsästäjänä poikansa rinnalla viimeiseen hengenvetoon asti. Tämän jälkeen Rauf jatkoi isänsä jalanjäljissä kunniaakkana kuninkaallisena metsästäjänä. Mutta koska kuninkaallisia metsästäjiä oli nyt muitakin ja Rauf voisi käyttää kykyjään paljon kunniakkaampaankin tehtävään, joten Rauf otti uuden tehtävänsä Estarin Prinsessa Mireya Florencia Emerosin henkivartijana vastaan. Hän muutti samalla pois kotoaan, minkä jälkeen ei ole nähnyt kaksoisveljeään eikä ole ollut siitä yhtään murheissaan, päinvastoin. Viimeinen teko, minkä Rauf 20-vuotiaana veljestään oli kuullut, oli se kuinka Ra’id myi heidän lapsuudenkotinsa lukuisten ja taas lukuisten velkojensa takia.

Rauf aloitti kuitenkin työnsä Prinsessa Mireyan henkivartijana 19-vuotiaana kykyjensä ansiosta ja puoli vuotta hänestä olikin mukava saada vaihtelua metsästyshommista, mutta aika pian puolen vuoden jälkeen Rauf alkoi kaipaamaan metsästäjän työtään takaisin. Hän ei koskaan odottanut, että henkivartijan työ olisi peukaloiden pyörittelyä, koska Estarissa ei juurikaan mitään vaaratilanteita ole tapahtunut ja asiat pyritään hoitamaan puhumalla ja väkivaltaa tulisi käyttää vaan viimeisenä oljenkortena ja silloinkin sitä yritettiin vältellä viimeistä tekoa myöten. Rauf alkoi pitkästymään pikku hiljaa työpäivänsä sisältöön, joka oli päivästä toiseen ja viikosta seuraavaan samaa ja hän huomasi toivovansa sotaa, jossa tapahtuisi ja jossa hän saisi vihdoin näyttää, mihin todella kuuluu. Niin ei kuitenkaan tapahtunut ja lopulta Rauf alkoi havaitsemaan itsessään samankaltaisia luonnevikoja, joita hänen veljessäänkin on tai lähinnä yhtä niistä eli tappeluihin joutumisen halua. Tappeluita ei tietenkään löytynyt linnan alueelta, mutta koska ketään ei voi ylityöllistää - ei edes henkivartijaa - niin löytyi Raufillekin aina välillä taukoja, jotka Rauf lopulta käytti siihen, että löytäisi tappeluita, edes pieniä. Hän koetti löytää tappeluita ensimmäisellä yrityksellä paikallisista kapakoista vaan todetakseen, ettei porukka ollut edes kevyessä hiprakassa siinä kunnossa, että haluaisivat tapella - ehkä kapakoissa siemailtiin muutenkin vaan karpalomehua eikä ensinnäkään mitään, mikä sisältäisi alkoholia. Juomia Rauf ei kuitenkaan tullut maistaneeksi, koska linnassa kukaan ei olisi katsonut kovinkaan hyvällä henkivartijaa, joka tulisi kännissä paikalle hoitamaan velvollisuuksiaan.

Aika kuitenkin kului ja kapakoiden kiertäminen alkoi väsyttämään ja koska taout töistä eivät kuitenkaan olleet hirveän pitkiä, alkoi Rauf lopulta epätoivoisiin yrityksiin usuttaen lopulta kadulta löytämänsä kissan kimppuunsa. Kissatappeluiden lomassa hän tunsi edes jotenkin elävänsä, mutta hän toivoi kuitenkin jotain suurempaa tapahtuvaksi koko ajan. Kissatappelut tuottivat kuitenkin jonkunlaista tulosta ja parista kissatappelusta hänellä on arvetkin todisteena, joista toinen sijaitsee ylävartalossa Raufin halutessa tappelun aikana säästellä paitaansa rikkoutumiselta ja kissa sai aikaan melkoisen viillon. Seuraava tappelu sai aikaan kasvojen arven, joka oli sen verran näkyvällä paikalla, että hän sai selittää tekojaan. Rauf ei kuitenkaan aikonut kertoa totuutta kissatappeluista, joten väitti vaan olleensa astetta kömpelömpi ja jollain ilveellä se meni läpi. Mutta jonkun ajan päästä Raufin linnan ulkopuoliset tutut, ehkä jonkin sortin kaverit, alkoivat kyselemään arpien syntyä, niinpä Rauf sai kehitettyä mestarikkaan tarinan arvistaan, jotka olivat mukamas tulleet työaikana, kun Rauf oli suojellut Prinsessa Mireyaa. Kuulijat olivat tietenkin joka kerralla hullaantuneita Raufin mestarikkaista uroteoista ja uhrautumisistaan Raufin toivoessa joka kerralla kertomansa tarinan olevan oikeasti totta.

Aika kului jälleen ja Rauf oli haltioissaan, kun kuuli vihdoin ja viimein maan ajautuneen sotaan. Ainoa vaan, ettei Rauf ollut vielä tietoinen siitä, miten saisi osallistua sotaan vai pitäisikö hänen sodankin hetkellä vaan istua pimeässä kellarissa turvassa Prinsessa Mireyan kanssa keittämässä teetä puhuen toivosta ja kuinka kaikki vielä kääntyisi parhainpäin. Ja jos tehtävänä olisi taas jotain yhtä kurjaa, päätti Rauf, että vetäisi itsensä hirteen mieluummin. Raufin onnekseen hänen ei tarvinnut vetää itseään hirteen, vaan hän sai kun saikin osallistua sotaan. Ei tosin sotilaana, vaan jälleen Mireyan henkivartijana, mutta koska Prinsessan tehtävä oli pelastaa oma valtakunta ja muidenkin valtakunnat mahtavan kasvivoimalla varustetun sauvan ja muiden maiden kuninkaallisten kanssa, Rauf tietenkin laitettiin Prinsessan matkaan eikä Rauf tietenkään voinut sanoa ei, kun jotain vihdoin tapahtuisi.

Vastaa tähän
Nimi: neno
Lähetetty: 06.08.2018
18:21
Otsikko: Olipa kerran...
KILLIAN

Killian upotti sulkakynänsä musteeseen. Hän oli juuri saanut tilanteen tasaantumaan Dehrahissa, ja lähettänyt kirouksen kuninkaan kiusaksi. Sitä ei tultaisi huomaamaan heti, mutta nuori maagi oli varma itsestään ja taidoistaan. Nyt hänen vain pitäisi odottaa, että voisi siirtyä suunnitelmansa seuraavaan vaiheeseen. Hänen kapteeninsa oli tuppuuttanut Killiania, ettei tämä toimisi huolimattomasti, joten nyt hänellä oli aikaa tehdä mitä halusi, mutta suurimmaksi osaksi se tarkoitti, että hänen täytyisi odottaa hiljaa paikoillaan... vain odottaa. Siksi hän päätti, että kirjoittaisi toiselle Farnasista tulleista veljeksistä, sille rauhallisemmalle.

”Hei ystäväiseni”, Killian kirjoitti, ”Kuinka olet pärjännyt?” Killian katsoi hetken paperille kirjoittamiaan kapeita kirjaimia. Ei hän todella ajatellut Bratislav Darkosta ystävänään, eikä uskonut miehen ajattelevan niin hänestäkään, joka oli tähän verrattuna kuin lapsi. Silti Killian jatkoi tuttavalliseen tapaan. ”Oletko päässyt asettumaan aloillesi? Nautitko vauraasta elämästä uudessa kodissasi? Itse en kehuisi olojani hääppöisiksi, mutta selviän.” Killian vilkaisi vielä parantuvaa vasenta kämmenselkäänsä, johon oli polttomerkattu kuppi ja käärme, ja jollainen oli jokaisella Dehrahin asukkaalla. ”Olen miettinyt, mikäli olisit halukas jakamaan tietojasi kanssani. Olemme molemmat asettuneet tuntemattomalle maalle, mutta siinä missä sinä olet jo aikuinen, minä olen vasta nuori poika. Vuosiesi kokemus voisi päätyä olemaan suureksi avuksi, ehkä jopa pelastukseni. Ei sillä että olisin huolissani, utelias vain.” Killian tiesi sanojensa olevan mielisteleviä, mutta se ei poikaa häirinnyt. Hän oli oppinut aikuisista, että nämä pitivät siitä, kun heidän ikäänsä pidettiin arvossa ja sen oletettiin tuovan heille viisautta. Kaikkien kohdalla asia ei aina ollut niin, mutta nuori maagi uskoi, että Bratislav olisi hänen odotustensa mukainen. Ei miestä muuten olisi tähän tehtävään valittu. ”En ole itse käynyt koskaan pohjoisessa. Kertoisitko, millaista elämä siellä on? Onko siellä hyvinkin erilaista kuin etelässä, tai kotona? Olen harkinnut alkavani tutkimaan tämän maan kasveja ja niiden ominaisuuksia. Valitettavasti täällä on kuitenkin kasvillisuutta hyvin rajallisesti, joten olisin iloinen, jos lähettäisit jotain kuivattuja yrttejä. Vastapalvelukseksi ottaisin selville, mikäli löytäisin täältä jotain, mitä hyvänsä, joka voisi parantaa päiviäsi. Pyydä mitä toivot, ja minä katson, voisinko olla avuksi. Meidän on pidettävä yhtä, ystäväiseni. Rakkain terveisin, Killian.”

Tarkastellen kirjettään nuori maagi päätti, että se oli tarpeeksi hyvä. Hän ei luottanut täkäläisiin tarpeeksi, että olisi luottanut näiden pitävän näppinsä erossa kirjeestään, joten Killian piti huolen, että teksti vaikutti vain ystävien tai veljesten väliseltä keskustelulta, jotka olivat matkanneet eri suuntiin elämässään. Kutsuen kapteeninsa huolehtimaan kirjeen lähetyksestä, Killian rentoutui tuolissaan. Hän odotti mielenkiinnolla, mikäli vanhempi mies vastaisi hänelle. Ja mitä tämä sanoisi hänelle vastauksessaan.

Vastaa tähän
Nimi: neno
Lähetetty: 06.08.2018
19:57
Otsikko: Olipa kerran...
JÄNIKSENKÄPÄLÄ
”Näetkö jotain kiinnostavaa, kultaseni?” Orlando kysyi, laskiessaan kätensä nuoren tyttärensä olalle. Kuningas hymyili tälle lempeästi, kun tyttö nosti suurien silmiensä katseen isäänsä. Jestas, lapsi näytti niin suloiselta, varsinkin kun hänen katseensa oli aina niin hämmästyneen näköinen.
”Enpä oikeastaan”, pieni tyttö sanoi. Skyler oli tuijottanut sotilaiden harjoituskenttää, jossa häntä vanhemmat naiset ottivat toisistaan mittaa mitä erilaisimmilla aseilla. Kentän toisessa päässä samanlainen joukko ampui jousella puiseen maalitauluun.
”Ja silti olet seisonut siinä liikkumatta jo ties kuinka pitkään”, mies hymyili, pienen punastuksen noustessa hänen tyttärensä pyöreille kasvoille.
”Ne ovat vain niin söpöjä”, Skyler lopulta myönsi.
”Ne? Tarkoitatko heidän hiuskoristeitaan. Kieltämättä jokainen on onnistunut koristelemaan omansa mitä mielenkiintoisimmilla tavoilla”, Orlando myönsi.
”Yhdellä heistä on pörrötikku”, tyttö kertoi, vilkaisten jälleen isäänsä.
”Pörröinen tikku? Millainen se oli?”
”Valkoinen.” Orlando naurahti tyttärensä suoralle vastaukselle, vaikka ei edelleenkään ollut varma, mitä tämä tarkoitti.
”Osaisitko kuvailla tarkemmin, rakas?”
”Se oli tuo nainen”, Skyler kertoi, osoittaen yhtä vanhempaa naista, joka asteli nyt kentän reunalle.

Orlando nosti kevyesti tyttärensä olalleen, ja kun Skyler kertoi istuvansa tukevasti ja tarttui miehen hiuksiin kiinni, hän lähti kävelemään rauhallisesti ja vakaasti kohti harjoituskenttää. Nainen kääntyi, ja kumarsi syvään huomatessaan kuninkaan ja tämän tyttären lähestyvän häntä.
”Hyvää päivää, kuningas Orlando, prinsessa Skyler”, nainen sanoi kohteliaasti.
”Tuossa se on”, Skyler sanoi, ja osoitti naisen ohimolla heiluvaa vaaleaa, pörröistä pötkylää.
”Se on jäniksenkäpälä”, Orlando kertoi lempeästi tyttärelleen.
”Jäniksenkäpälä?” Skyler toisti lumoutuneena.
”Oletteko kiinnostunut siitä?” nainen kysyi lempeästi prinsessalta, joka nyökkäsi ojosti. Nainen tunnusteli eläimenkallon muodossa olevaa päähinettään, ja löysi nahkanauhan, jolla oli kiinnittänyt käpälän sen sivuun. Näppärin sormin hän avasi solmut, ojentaen käpälän tytölle.
”Saanko minä sen?” Skyler kysyi yllättyneenä, pieni toivonkipinä suurissa silmissään.
”Tietenkin, mikäli se on teille mieleen. Jäniksenkäpälät tuovat onnea, ja olisin iloinen, mikäli tämä toisi elämäänne iloa”, nainen sanoi hymyillen.
”Ei teidän tarvitse”, Orlando sanoi väliin kiusaantuneena. Hän ei halunnut tyttärensä oppivan itsekkääksi.
”Ei se mitään, olen vain iloinen, jos voin piristää nuorta prinsessaa”, nainen vastasi.
”Kiitos”, Skyler sanoi, ja hänen kasvoilleen levisi mitä onnellisin hymy. Innoissaan hän silitti jäniksenkäpälän pehmeää pintaa, pyöritellen sitä tutkiskelevasti pienissä käsissään.

Nuori prinsessa oli paljon läheisempi isänsä kuin äitinsä kanssa. Skylerin mielestä äiti oli aina vain raskaana, ja välitti vain hänen veljistään. Hän piti heitä aina sylissään, paljon enemmän kuin Skyleria.
”He ovat vasta vauvoja, sinä olet vanhempi, joten yritä ymmärtää”, hänen vanhempansa sanoivat aina. Kuitenkin isältä löytyi silti aina paljon enemmän aikaa tyttärelleen, mikä sai Skylerin miettimään, välittikö hänen äitinsä hänestä ollenkaan. Tämä saattoi puhua lempeästi hänelle, mutta aina jos joku prinsessan veljistä kaipasi tämän huomiota, oli naisen kiiruhdettava heidän luokseen.

”Miksi äiti on hallitsija? Isä olisi paljon parempi”, Skyler kysyi, kun hän asteli isänsä kanssa takaisin linnaan.
”Voi, sinä olet vielä niin nuori. Mutta ei, minä en olisi parempi hallitsija. Äitisi on juuri oikea henkilö valtaistuimelle”, Orlando sanoi hymyillen anteeksipyytävästi. Mies ymmärsi kyllä, että sen lisäksi, että hänen vaimonsa aika meni nuorempien lasten hoitoon, tämän aikaa söivät myös valtion asiat.
”Mutta kun äiti on...” Skyler ei osannut sanoa lausettaan loppuun. Hän ei tiennyt, mikä hänen äitinsä oli. Äiti tuntui olevan hänelle tuntematon, aina liian kiireinen.
”Ymmärrät kyllä kun olet vanhempi. Mutta ehkä sinä voisit puhua hänelle, niin äitisi ymmärtäisi, että sinun on ikävä häntä”, Orlando ehdotti.
”Eikä! Minulla ei ole ikävä äitiä”, prinsessa kivahti. Kiukkuisesti hän asteli isänsä edelle, tömistellen pää pystyssä. Surullisesti hymyillen kuningas katsoi tyttärensä perään ja pudisti päätään, ennen kuin otti tytön muutamalla harppauksella kiinni, ja pyöritti ilmassa saaden Skylerin nopeasti taas hymyilemään ja nauramaan.

Isän sanat kuitenkin jäivät Skylerin mieleen. Itsepäisesti tyttö edelleen kielsi myöntämästä edes itselleen, että kaipasi oikeasti äitinsä huomiota. Todistaakseen itselleen, ettei kaivannut äitiään, Skyler suuntasi kokoushuoneeseen, jossa tiesi tämän olevan. Hän oli usein odottanut oven takana, että kokous loppuisi ja kuninkaalla olisi aikaa leikkiä tyttärensä kanssa. Aina toisinaan Orlando tosin jättäytyi vapaaehtoisesti pois kokouksista leikkiäkseen prinsessan kanssa, mikä sai tytön onnensa kukkuloille. Hänen isänsä välitti hänestä, hän oli isälleen tärkeämpi kuin tämän työ. Äiti ei kuitenkaan koskaan tehnyt samoin.

Silti Skyler oli nyt siinä, kokoushuoneen oven takana. Oven vierellä seisovat vartijat yrittivät kertoa hänelle, kuinka kuningatar palaisi kokouksesta niin pian kuin vain mahdollista. Prinsessa painoi kaikesta huolimatta korvansa ovea vasten, kuullakseen, mitä huoneessa puhuttiin. Hän ei ymmärtänyt, mistä siellä oli kyse, mutta hätkähti kuullessaan isänsä nimen mainittavan. Hän ei edes jäänyt kuuntelemaan enempää, sillä tyttö suuttui kuullessaan, kuinka ilkeä ääni oli puhuessaan hänen isästään. Vartijat eivät edes ehtineet reagoida ajoissa, kun Skyler jo työsi ovet auki ja astui sisään.
”Älä puhu pahaa isästä, noita-akka!”

Kokoushuone hiljeni täysin. Skyler seisoi siinä ovella, pienenä mutta uhmakkaana. Hän tuijotti kiukkuisesti jokaista pitkän pöydän ääressä istuvaa naista ja muutamaa paikalla olevaa miestä. Orlando ei ollut itse paikalla, joten prinsessasta tuntui, että hänen oli suojeltava isänsä kunniaa. Isällä oli sudenkallo, joka kuvasti kunniaa. Isä oli kunniallinen mies. Olisko äiti tehnyt samoin, sitä Skyler ei tiennyt, mutta tämä oli ollut auttamatta myöhässä.

Pöydän keskivaiheilta nousi vihaisen näköinen vanhempi nainen seisomaan. Tämän eläimenkallo oli täynnä koristeita, ettei Skyler edes tunnistanut, mikä sen oli tarkoitus olla.
”Lapsi, sinun ei pitäisi olla täällä”, nainen sanoi tiukasti.
”Teidän ei pitäisi puhua pahaa isästä”, Skyler kivahti takaisin. Tuhahtaen halveksuvasti nainen kohotti päätään.
”Prinsessa, jolla on tuollaiset käytöstavat, ei kasva kunniakkaaksi naiseksi”, nainen ilmoitti tuomitsevasti, ”Teidän korkeutenne, kuinka oikein olette tytön kasvattaneet?”
”Arvon rouva...” Rhea, Skylerin äiti ja Urumiyan kuningatar, aloitti, huokaisten raskaasti, ”Pyytäisin teitä istumaan takaisin paikoillenne. Tyttärelläni ei ole mitään tekemistä tämän kokouksen kanssa, joka on ikävästi ajautunut sivuraiteille.”
”Äiti!” Skyler kivahti. Eikö tämä aikonut tuota heitä siitä, mitä nämä olivat sanoneet isästä?
”Nuori prinsessa tarvitsee selvästi kuria kasvatukseensa. Lapsen ei tulisi rynnätä paikalle kesken tärkeän kokouksen”, nainen sanoi, liikahtamatta.
”Kasvatamme tyttäreni juuri kuten olemme katsoneet Orlandon kanssa sopivaksi.”
”Siinä toinen ongelma. Miehenne ei ole paikalla täällä, vaikka kokous koskee häntäkin. Ja huomaan, että hän ei kunnioita teitä yhtään sen enempää”, nainen sanoi, vilkaisten paheksuvasti kuningattaren raskausvatsaa.
”Älä puhu isästä noin!” Skyler huudahti, nyt jo kyyneleiden valuessa pitkin hänen kasvojaan. Hän juoksi naisen eteen, alkaen takomaan tämän pitkän hameen peittämiä jalkoja pienillä nyrkeillään.

Skyler ei ehtinyt edes ymmärtää kunnolla, mitä tapahtui. Hän ymmärsi säikähdyksen jälkeen, että nainen oli nostanut kävelykeppinsä lyödäkseen lasta, mutta iskua ei koskaan tullut. Sen sijaan kepin päädyn ympärillä oli vaijeri, ja sen päässä oleva terä oli uppoutunut kokoushuoneen seinään. Seuraten vaijeria sen toiseen päähän Skyler näki, kuinka se päättyi hänen äitinsä hihan alle, ja kuningatar seisoi nyt omalla paikallaan vihaisempana kuin koskaan.
”Voit soittaa suutasi minusta, miten haluat. Siedän jopa loukkauksesi ja valheesi aviomiehestäni, vaikka minun pitäisi jo siitä tuomita sinut. Mutta tytärtäni sinä et satuta”, Rhea sanoi, ääni täynnä sellaista voimaa ja auktoriteettiä, mitä monet eivät olleet koskaan kuulletkaan. Jopa vihainen vanha nainen otti muutaman askeleen taaksepäin. ”Mitä sinulla on sanottavanasi, ennen kuin heitän sinut tyrmään?”
”Tyrmään? Minut? Näin pienestä?” nainen piipitti selvästi aikaisempaa epävarmempana.
”Olisko hirttosilmukka sitten mieluisampi? Olen sietänyt asemallesi sopimatonta käytöstä pidempään kuin minun selvästikään olisi koskaan pitänyt. Ole hyvä, ja poistu”, kuningatar määräsi.
”K-keppini”, nainen sanoi, pidellen edelleen kepistään kiinni. Tämän oli vaikea kävellä ilman sen tukea. Armottomasti Rhea veti aseensa takaisin hihan sisään, ja nopeasti liikkuva vaijeri päästi irti kepistä, tiputtaen sen lattialle ja vanhan naisen kontalleen perässään.
”Kokous on päättynyt”, Rhea ilmoitti viileästi.
”M-mutta teidän korkeutenne--”
”Päättynyt.”

”Anteeksi kulta, että säikäytin sinut, sinun ei olisi pitänyt nähdä tuota”, Rhea sanoi, vetäen tyttärensä syliinsä, kun kokoushuone oli tyhjentynyt. ”En tarkoittanut pelästyttää sinua näin.”
”A-aiotko todella tappaa sen naisen, äiti?” Skyler kysyi, ja huomasi itkevänsä, kun kuuli oman äänensä hennon värinän.
”En, rakas. Väkivaltaan ei koskaan tulisi vastata väkivallalla. Mutta se nainen on selvästikin ollut aivan liian pitkään asemassaan ja kannattaa vanhentuneita arvoja ja tapoja. Hänen on aika lähteä”, Rhea yritti selittää parhaansa mukaan, silittäen tyttärensä vaaleita hiuksia.
”Hän puhui pahaa isästä”, Skyler niiskutti, ”Etkä sinä sanonut mitään.”
”Se nainen tuomitsee ihmisiä helposti eikä taivu mielipiteissään. Tilanne olisi ollut sama, olisin minä sanonut tai ollut sanomatta yhtään mitään. Mutta sinä teit hienosti puolustaessasi isäsi kunniaa. Olen ylpeä sinusta”, Rhea sanoi ja halasi tytärtään.
”Sinä... iskit sitä naista aseella, äiti.”
”Vain puolustaakseni sinua, kultaseni. Ja tilanne oli koko ajan hallinnassa, opit sen sitten isompana. Mutta sitä ennen en anna kenenkään satuttaa sinua.”
”Todellako?” Skyler nosti katseensa äitiinsä, joka nyökkäsi ja hymyili lempeästi. Niiskauttaen vielä kerran Skyler lopulta hypähti äitinsä syliin, itkien silmiensä täydeltä.

”Jäniksenkäpälä? Se varmaan suojasi sinua, ettei sen pahan naisen isku osunut sinuun”, Rhea sanahti iloisesti, kun Skyler kertoi, mitä oli saanut aikaisemmin päivällä lahjaksi eräältä sotilaalta.
”Hän sanoi, että se tuo onnea”, Skyler kertoi, ihaillessaan samalla vaaleaa käpälää täysin uudella tavalla. ”Siinä on taikaa.”
”Kyllä. Ja jos olet oikein tarkkana, huomaat vielä joskus, että kaikkialla on taikaa. Mutta tämä käpälä on selvästi erityinen. Pidä se aina lähelläsi, niin kukaan ei voi satuttaa sinua.”

Vuosia myöhemmin iski sota, ja hänen äitinsä sairastui. Skyler, nyt aikuinen, seisoi äitinsä vuoteen vierellä hiljaa. Hän pyöritteli käsissään jälleen tuota samaista jäniksenkäpälää, jonka oli omistanut jo viidentoista vuoden ajan. Linnan maagit olivat pitäneet huolen, ettei se hajoaisi, ja magia oli suojannut esinettä hyvin, siinä missä käpälä taas oli suojellut Skyleria. Se oli ollut uskollinen prinsessalle, melkein kuin yksi hänen omista henkivartijoistaan. Mutta nyt hän oli päättänyt erota käpälästä. Hän oli lähdössä sotaan, joka saattaisi hyvinkin ratkaista maailman kohtalon. Mutta sitäkin tärkeämpää Skylerille oli hänen äitinsä kohtalo. Nainen oli vaipunut sairaaksi kirouksen vuoksi, ja prinsessa aikoi pelastaa tämän, tavalla tai toisella.
”Suojele äitiä”, Skyler kuiskasi hiljaa ja suuteli kevyesti jäniksenkäpälää, ”Ja pidä hänet turvassa. Pidä hänet elossa aina siihen asti, että pääsen palaamaan hänen luokseen, että pääsen pelastamaan hänet.” Hiljaa prinsessa laski käpälän äitinsä yöpöydän viereen. Hänen silmänsä olivat kirkkaat huolestuneista kyyneleistä, mutta hän pakotti itsensä hymyilemään rohkeasti. Vetäen pari kertaa syvään henkeä Skyler vihdoin kääntyi ja sulki oven hiljaa perässään.

Vastaa tähän
Nimi: devi
Lähetetty: 07.08.2018
17:28
Otsikko: Olipa kerran...
BRATISLAV

Bratislav istui tyytyväisenä Gerosin kuningaskunnan linnan tornihuoneessa, jonka oli ottanut omaan käyttöönsä ollen kuin mikäkin kuningas konsanaan koko maalle, kun oikea kuningas teki hidasta zombikuolemaa teljettynä tyrmään, joka oli ainoa oikea paikka sen arvoiselle miehenkuvatukselle. Kaikki ilmi tulleet kuninkaankannattajat olivat päässeet tekemään tuttavuutta myöskin tyrmän kanssa kuolemanrangaistus niskassaan. Kuolemalla peloittelu kuitenkin oli saanut osan pelon valtaan, joten eivät uskaltaneet tehdä mitään. Tietenkin Bratislav tiesi, että valtakunnassa oli edelleenkin kuninkaankannattajia ja Bratislavin armeija yrittikin koko ajan hävittää heitä. Gerosin oikeasta armeijasta pitäisi joka tapauksessa päästä eroon, kannatti armeija kuningasta oikeasti tai ei. Valitettavasti kaikista ei vielä oltu päästy eroon, mutta Bratislav uskoi olevansa niskan päällä, koska oli itse päässyt pääkaupunkiin ja linnaan ja kuningas oli poissa pelistä. Liian itsevarma ei kuitenkaan koskaan kannattanut olla, koska se yleensä kääntyi häviöksi.

Pian Bratislav kuuli koputuksen oveen, minkä jälkeen pyysi oven takana olijaa sisälle, minkä jälkeen yksi hänen armeijansa miehistä astui sisään. "Bratislav-herra", mies aloitti kumartaen syvään. "Teille on lähetetty kirje", mies jatkoi. "Vai kirje... Ehkä se olisi syytä katsoa sitten", Bratislav totesi kylmän kolkolla äänellään ojentaen samalla kättään, jolle mies laski Bratislaville tarkoitetun kirjeen ja jäi ilmeisesti odottamaan jotain ihmettä sen jälkeen. "Älä vaan toljota siinä, typerys! Töihisi siitä, niin kuin olisit jo!" Bratislav ärähti ja johan tuli miehelle kiire. Bratislav puolestaan kiinnitti huomiota seuraavaksi siihen saamaansa kirjeeseen, jonka kuori oli kyllä tutun näköinen. Hän avasi kirjekuoren, jonka kirjeen sisältö alkoi ystävällisin sanoin "Hei ystäväiseni". Bratislav jatkoi kirjeen lukemista hymähtäen hieman luettuaan sen loppuun. Kirje oli Killianilta, joka ainakin yritti valloittaa yhtä Gildomeran valtioista, Dehrahia nimeltään. Kirjeen sisällön mukaan Killian kaipasi neuvoja, mikä tarkoitti sitä, että kaipa nuori pojankloppi voisi sellaisia saadakin...

Bratislav tarttui pitkin hoikin mustien hansikkaiden peittävin sormin sulkakynäänsä napaten samalla myös kallista kirjepaperia nenänsä eteen tuumien, miten aloittaisi kirjeen. Kirjeiden aloittaminen oli aina yksi tuska ja kovin usein alun sai aloittaa useamman kerran uudestaan. "Hei Killian", Bratislav kuitenkin aloitti lopulta siirtäen kuitenkin katseensa takaisin Killianin kirjoittamaan kirjeeseen, jonka ensimmäinen kysymys käsitteli sitä, kuinka Bratislav oli pärkännyt ja seuraava sitä, oliko hän jo asettunut aloilleen. "Tähän asti kaikki on kulkenut täydellisesti suunnitelmani mukaan. Kaikki on hyvin, ainakin toistaiseksi. Kansa taipuu tahtooni", Bratislav kirjoitti miettien jälleen, oliko tuo muka hyvää antia. Ei, ei se ollut... ainakaan täydellistä, mutta Bratislavin vahvuus ei kuitenkaan ollut suinkaan kirjoittaminen. Hän antoi enemmän itsestään puhumalla suoraan. Mutta kolmas kysymys kuitenkin käsitteli nautintoa. Nautintoa siitä, nauttiko Bratislav vauraasta elämästään uudessa kodissaan, mutta totuushan tietenkin oli se, ettei nautinto ollut vielä edes alussa. "Keskeneräisyyksissä en näe aihetta itse nautintoon. Tietenkin maa on vauraampi kuin Farnas koskaan, mutta rikkaudet ovat toissijainen seikka vielä tällä hetkellä", Bratislav kirjoitti, koska eihän maa käytännössä ollut vielä kokonaan hänen, vaikka kuningas olikin raivattu pois tieltä. Maalla oli kuitenkin edelleenkin armeijansa, vaikka Bratislav ainakin halusi uskoa tekevänsä maasta kuin maasta omansa, mutta se vaati suunnittelua ja taktikointia sekä ennen kaikkea kärsivällisyyttä. Mitään maata ei vallattu hetkessä, eikä Geros ollut mikään pieni pläntti maapallon pinnalla.

Kun kohteliaisuuskysymykset ja niihin vastaamiset oli selätetty, Bratislav pääsi Killianin kirjeen todelliseen pointtiin eli siihen, että hän kaipasi neuvoja ja luotti ilmeisesti Bratislaviin ja tämän kykyihin iän ja kokemuksien ansiosta, vaikka näkihän Bratislav kirjeen läpi, että pojankloppi yritti vaan mielistellä vanhempaa miestä. Mutta se oli yksi keino saada apua, tietoa tai neuvoja omaan ahdinkoonsa. Bratislav toistaiseksi nautti toisten ahdingosta, mutta periaatteessa he olivat samalla puolella Killianin kanssa, joten ihan periaatteesta heidän olisi syytä pitää yhtä, vaikkakin vaan toisesta hyötymiseksi. "Kärsivällisyys, poikaseni. Kärsivällisyys ja heikkoihin kohtiin iskeminen oikeaan aikaan, siitä on yleensä eniten apua", Bratislav jatkoi kirjettään. Toinen neuvo olisi, ettei koskaan kannattanut luottaa keneenkään, ei edes täysin omiin alaisiinsa, koska ei voinut tietää, jos joku olisi petturi, mutta Bratislav ei maininnut sitä kirjeessään, koska halusin pojan tajuavan asioita itsekin.

Jälleen Bratislav käänsi suhteellisen suurehkoja vihertäviä silmiään Killianin kirjoittamaan kirjeeseen silmäillen taas tekstiä ja jatkaen samalla lukemista tarkemmin siitä, mihin ei ollut vielä vastannut. Killian halusi seuraavaksi tietää, millaista elämä oli pohjoisella puolella, koska hän ei itse ollut koskaan käynyt Pohjoisessa. "Pohjoinen puolisko ei ole sen ihmeellisempi kuin mikään muukaan. Täällä ympäristö on kuitenkin monipuolista, mutta harmikseni kasvillisuus on niukkaa ja hyvien yrttien löytäminen tuntuu olevan vaikeamman puoleista, mutta minulla on keinoni", Bratislav jatkoi jälleen, muttei kuitenkaan ollut hirveästi vielä kiinnittänyt huomiota maan ympäristöön sen tarkemmin, vaikka tietenkin tiesi pääpiirteittäin, millaisesta maasta ja sen ympäristöstä oli kysymys. Eihän hän nyt sokkona soitellen sotaan ollut rynnännyt ilman taustoitusta ja suunnitelmia. "Millainen Dehrah on maana?" Bratislav kuitenkin jatkoi vielä perään, minkä jälkeen Killian pääsi omassa kirjeessään siihen seikkaan, että oli alkanut harkitsemaan Dehrahin kasvuston tutkimista tai lähinnä kasvejen ja niiden omaisuuksien tutkimista. Mutta, koska kasvillisuutta oli rajallisesti - ylläytys tosiaan - halusi Killian, että Bratislav lähettäisi jotain kuivattuja yrttejä kirjeensä mukana. Bratislav katsoi melko pienehköä rasiaa ja sen melko niukkaa sisältöä harmissaan, koska ei toistaiseksi itsekään ollut vielä löytänyt hirveän monipuolisia yrttejä Gerosista, mutta ehkä hän voisi muutaman laittaa kirjeen mukana. Killian kuitenkin lupasi vastapalvelukseksi Dehrahista mitä hyvänsä, jota Bratislav vaan keksisin toivoa. Bratislav ei ollut vielä tutkinut, millaisia mm. yrttejä Dehrah kirjoituksien mukaan sisälsi, mutta hän oli varma, että linnan kirjasto saattaisi vastata tähän kinkkiseen kysymykseen.

Bratislav jätti kirjeensä hetkeksi ja poistui huoneesta lukiten sen perässään ja jatkoi linnan kirjastoon, jonka valikoimaa alkoi käymään läpi tai lähinnä kirjoja, joita oli jokunen aika sitten nostanut sivuun tutkimuksiaan edistääkseen. Pari kirjaa käsitteli juuri sopivasti Dehrahia, mutta se maa oli niin sulkeutunut muurien sisäpuolelle, joten kirjoitettua tietoa ei ollut kovinkaan paljoa. Bratislav kuitenkin palasi kirjojen kanssa takaisin huoneeseensa ja löysi kuin löysikin jotain luetteloa Dehrahin yrteistä ja niiden ominaisuuksista. Hänen silmiinsä osui ensimmäisenä Aaprottimaruna niminen yritti ja ominaisuuksina se, että Aaprottia käytetään rohtona sisäloisien häätämiseen, yskään ja keuhkoputkentulehdukseen. Mutta mikä tärkeintä, se sopi paleltumien, haavojen ja ruhjeiden hoitoon. Hän nosti vasemman kätensä tumman takin hihaa katsoen ikävän kokoista haavaa, jota ei vaan saanut millään parannettua. Se voisi olla se hänen etsimänsä ja kauan kaivattu yrtti sen hoitamiseen. Seuraava yritti nimeltään Damiana osui miehen vihreisiin silmiin ja yrtin sanottiin poistavan stressiä, jota tämän maan hallinta Bratislaville osin oli jo alkanut aiheuttamaan. Bratislav jatkoi melko niukan tiedon kahlaamista läpi ja seuraavaksi hänen silmiinsä osui Laakeripuu, jonka lehtiä käytettään mm. sekä psyykkisten kykyjen kasvattamiseen että ennustustaitojen kehittämiseen.

"Laitan kirjeeni mukana tulemaan muutamia yrittejä, joita olen Gerosista löytänyt. Varastot ovat vielä toistaiseksi hieman niukat, joten en voi laittaa kovinkaan montaa tulemaan, mutta uskoisin yrteistä olevan kuitenkin apua. Vastapalveluksena lupasit tutkia mitä hyvänsä Dehrahissa puolestani. Toiveeni pysyvät myös yrttitietouden puolella. Toivoisin kovastasi saavani käsiini Aapromaruna, Damiana ja Laakeripuu nimisiä yrttejä, jotka voisivat helppottaa päänsärkyjäni. Ystävällisin terveisin Bratislav", Bratislav kirjoitti lopuksi käyden vielä kirjoittamansa kirjeen läpi todeten sen olevan ihan tyydyttävä. Hän taitteli lopuksi kirjeen ja sujautti kirjekuoreen lupaamiensa yrttejen kera ja sinetöi sen. Kirjeen kanteen hän kirjoitti kenelle kirje oli tarkoitettu ja laittoi kirjeen sen jälkeen luotetuimman miehensä matkaan, vaikkei hän siihenkään mieheen täydestä sydämestään luottanutkaan.

Vastaa tähän
Nimi: neno
Lähetetty: 07.08.2018
19:37
Otsikko: Olipa kerran...
KILLIAN

Bratislavin kirje ilahdutti suuresti Killiania saapuessaan. Avatessaan mukana tulleet yrtit nuori maagi kuitenkin nyrpisti nenäänsä, tässä ei ollut läheskään niin paljon kuin hän olisi toivonut. Sen sijaan hän siirsi katseensa muuhun kirjeen sisältöön. Poika oli omalla tavallaan iloinen Bratislavin menestyksestä Gerosissa, vaikka ei mies hänelle mitenkään läheinen ollutkaan. Miehen vakavuus sai teennäisen hymyn nousemaan maagin kasvoille. Työtä, työtä, työtä... Sitähän tämä oli, mutta miksei siitä voinut samalla nauttia? ”Ystäväni Bratislav, on ilo kuulla menestyksestäsi, saan siitä itsellenikin aivan uutta puhtia”, Killian aloitti vastauksen kirjoittamisen heti. ”Ajat ovat vaikeat meille molemmille, ja työn määrä painaa varmasti itse kunkin hartioita kumarampaan.”

Killian huomasi nopeasti, ettei Bratislav ollut tarttunut hänen syöttiinsä ja kiinnittynyt kehuihin. Se ei häntä kuitenkaan haitannut, itse asiassa näin saattoi hyvinkin olla parempi. Poika ei olisi halunnut tuhlata sanojaan ja aikaansa kiillottaakseen vanhemman miehen egoa saadakseen tältä palveluksia tai tietoja. Kuitenkin hän painoi miehen sanat mieleensä, ja alkoi pyörittelemään niitä ajatuksissaan. Epähuomiossa hän tuli huitaisseensa pari pientä musteläikkää paperin reunoille, joka ei onneksi häirinnyt kuitenkaan tekstiä. Ja silloin hän sen keksikin. ”Neuvosi ja apusi ovat minulle kultaakin kalliimpia, ja ilokseni voin kertoa, että uskoisin saaneeni niistä erinomaisen ajatuksen. Jos asiat menevät, kuten suunnittelen, saatan voida ilmoittaa sinulle hyvistä uutisista ennen kuin syksy tuo sateensa pelloillemme, ystäväiseni.” Maagi naurahti itsekin, kuinka runolliseksi hän yllättäen innostui. ”Mutta älä huoli, lupaan kyllä muistaa olla myös kärsivällinen. Aikoinaan äitini opetti, kuinka jokainen lääke on vain huonosti maustettua vettä, jos niiden kanssa hätiköi.”

Killian olisi mielellään kuullut enemmänkin, millainen paikka Geros oli, mutta ymmärsi, ettei Bratislav ole voinut ehtiä käymään koko valtiota vielä läpi. Heillä oli tärkeämpääkin tekemistä kuin leikkiä turistia. Killian ei ollut varma, oliko mies oikeasti kiinnostunut kuulemaan Dehrahista vai ei. Olihan valtio osa valloitussuunnitelmaa, mutta se oli Killianin vastuulla, ei Bratislavin. ”Dehrahia ja sen kansaa voisi kuvailla hyvin epäileväiseksi. Muurit jakavat maan osiin, eikä kansalaisetkaan ole tulleet puhumaan minulle paljoa. Lisäksi kaupunki, jossa majailen, sijaitsee valtion köyhimmällä alueella. Täällä maasto on ankaraa, ja kasvillisuutta vähän, siksi toivoinkin sinun tarjoavan hieman lisäystä varastoihini. Ymmärrän, jos pohjoisen olot eivät olekaan niin riittoisia kuin olin kuvitellut. Kiitän kuitenkin siitä vähästäkin, jonka olet kanssani jakanut.”

Odotellessaan Bratislavin kirjettä Killian oli ehtinyt keräämään itselleen pienen varaston paikallisia kasveja, tai ainakin niitä, joita löytyi eniten. ”Tutkin pyytämiäsi kasveja, ja valitettavasti joudun kertomaan, etten ole saanut käsiini aaprottimurunaa. Sitä mahdollisesti kasvaa sisempien muurien takana, mutta mikäli onni suo, ehkä löydän sitä jossain vaiheessa täältäkin, ja voin lähettää. Damianaa ei ole paljoa, mutta laakeripuuta voin lähettää luoksesi aina kun toivot. Lupaan kuitenkin laajentaa tutkimuksiani heti kun siihen kykenen. Rakkain terveisin, Killian”

Iloisesti Killian kiiruhti joukkojensa kapteenin luokse. Hän halusi saada uuden suunnitelmansa nopeasti etenemään. ”Miten sen miehen vaimo voi, joka teki minulle tämän merkin?” Killian kysyi ja osoitti kämmenselkäänsä miehelle, unohtaen täysin tervehtiä tätä ensin. ”Vankina, ja varsin heikossa kunnossa”, mies vastasi hämillään. ”Hienoa. Haluan, että perustat minulle klinikan. Ei mitään suurta tai näkyvää, vain pieni ja jonnekin huomaamattomaan kadunnurkkaukseen. Haluan parantaa sen naisen. Luulisin minulta löytyvän kaiken tarvittavan”, Killian ilmoitti, paholaisen hymy kasvoillaan. ”Kerromme hänen miehelleen, että aikaisempi oli vain väärinkäsitystä. Älä huoli, minä keksin kyllä selityksen.” ”Killian-herra?” ”Älä huoli, minulla on kyllä suunnitelma.” Nuori maagi virnisti huvittuneena mielessään. Aikuisilla saattoi olla kokemus puolellaan, mutta Killianilla oli mielikuvitus. Ja juuri nyt hän oli saanut mestari-ajatuksen. ”Ja lähetä tämä ystävälleni Bratislav Darkolle Gerosiin. Lisää kirjeen mukaan laakeripuuta ja hieman damianaa. Minun on oltava kohtelias ja kiitettävä häntä avustaan.”

Vastaa tähän
Nimi: devi
Lähetetty: 10.08.2018
19:13
Otsikko: Olipa kerran...
BRATISLAV

Joitakin aikoja myöhemmin yksi Bratislavin miehistä kiiruhti jälleen hänen luokseen kertoen, että hän oli saanut kirjeen. No ei auttanut kuin alkaa tutkimaan kirjeen sisältöä, joten Bratislav istui pöytänsä ääreen ja kävi kirjeen kimppuun. Killianin kirjeen mukaan hänestä oli mukava kuulla Bratislavin menestyksestä, koska sai siitä itsekin puhtia, mikä tietenkin oli hieno juttu, minkä jälkeen pohdittiin työtaakkaa, mikä tietenkin oli totta, koska ei minkäänlaista maata välttämättä vallattu hetkessä. Tietenkin, jos maa olisi pienempi ja puolutus surkea, mutta kun ei ollut. Bratislav ei vaan ollut varma, miten alkua pitäisi kommentoida vai pitäisikö jättää kommentoimatta.

Mutta Bratislav antoi kuitenkin olla ja jatkoi lukemista kaivaen samalla esiin taas paperin ja sulkakynän sekä tietenkin mustetta, jota ilman oli mahdotonta kirjoittaa. "Hei, ja hauska kuulla, että neuvoistani oli edes jotenkin apua, mutta jäänkin sitten odottelemaan hyviä uutisiasi ja toivonkin samalla, että suunnitelmasi toimivat", Bratislav aloitti lopulta omaa vastausviestiään. Seuraavaksi Killian lupaili muistaa olla kärsivällinen niin kuin olin neuvonut verraten samalla neuvoani äitinsä aikoinaan opettamaan neuvoon. Mutta tottahan se kuitenkin oli, että kärsivällisyys oli usein valttia.

Bratislav kuitenkin eteni kirjeessä ja pääsi lopulta kohtaan, jossa Killian kertoi Dehrahista tai lähinnä maan kansasta, jota voisi kuvailla hyvinkin epäileväksi, mutta oikeastaan se ei ollut mikään yllätys tai täysin uusi tieto. Sitten muureihin, joista Bratislav oli myöskin tietoinen eli mitään oikeasti kovinkaan kiinnostavaa poika ei ollut saanut maasta irti... vielä ainakaan. Dehrahin kansalaisetkaan eivät olleet Killianille tulleet puhumaan, mutta olipa yllätys. Miksi he ylipäätään haluaisivat ihan vaan puhua maansa valtaajan kanssa? Luulisi, että yrittäisivät saada maataan takaisin eikä harrastaa smalltalkia. Ei Bratislavkaan tuntenut, että hänellä olisi asiaa tämän maan kansalaisille, ellei heillä olisi jotain kunnollista tietoa, mutta ihan niin kuin he kertoisivat, mutta hänellä olikin omat tietolähteensä. Mutta seuraavaksi kuitenkin selvisi, että Killian oli iskenyt majapaikkansa maan köyhemmälle alueelle maaston ollessa karua ja kasvillisuutta vähän, mutta tuskin aluetta muuten yleisesti köyhäksi väitettäisiinkään. Maan köyhyyshän sen kansalaisistakin köyhiä lopulta teki, mutta sen takia Killian oli halunnut yrttilisäystä ja kiitteli siitä kuitenkin, vaikka aika niukka olikin. Ei Bratislavilla ollut silloin itselläkään kovinkaan paljoa vielä antaa. Tähän mennessä hän oli kuitenkin kasvattanut hieman yrttikokoelmaansa viimekertaiseen nähden, mutta ei kai poika ollut olettanut tosissaan saavansa nipullista tavaraa kirjeen sisällä toimitettuna. "Olen mielissäni, että edes vähäisestä määrästä oli apua. Voin laittaa tämän kirjeen mukana hieman vielä lisää yrttejä tulemaan, mutta omakaan varastoni ei ole vielä kehuttava, vaikka määrä onkin kasvanut sitten viimekertaisen", Bratislav kirjoitti ja kaivoi jo valmiiksi esiin taas muutamia yrttejä.

Mutta lopulta Bratislav päätyi Killianin kirjeessä itseään kiinnostavimpaan seikkaan eli siihen yrttiasiaan ja niihin yrtteihin, joita itse oli pyytänyt ja jotka hän oli kyllä jo kaivanut kirjeestä esille ja lisännyt kokoelmaansa, vaikka olikin hieman tyytymätön siihen, ettei ollut saanut kaikkia pyytämiään yrttejä, mutta sentään kaksi kolmesta ja olihan se paremman puolella. Ilmeisesti kolmannen puute johtui vaan siitä, että poika oli väärällä puolella muureja Dehrahin suhteen, minkä takia olisi ehkä köyhiä alueita enemmän kannattanu harkita majapaikkaa jostain rikkaimmilta alueilta, jos ei suoraan pääkaupungista. Bratislavilla nyt oli ollut onnea eräiden sattumuksien kautta, että oli päässyt pitämään majapaikkaansa suoraan Gerosin valtakunnan linnassa, josta oli alkanut tekemään pikku hiljaa omaansa. Mutta oli miten oli, täytyi kuitenkin olla tyytyväinen siihen, mitä sai. Asiat voisivat olla huonomminkin. Killian lupasi kuitenkin kirjeessään laajentavansa tutkimuksiaan. "Toivottavasti tutkimuksesi tuottavat tulosta ja löydät haluamasi, mutta siihen asti, kiitokset kuitenkin toimittamistasi yrteistä. Uskon niistä olevan apua hankkeissani. Terveisin Bratislav", Bratislav kirjoitti miettien, että tulisikohan mahdollinen seuraava kirje mahdollisesti vasta sitten, kun Killian olisi saavuttanut enemmän Dehrahin puolella, mutta se jäi nähtäväksi... vai tuliko ollenkaan.

Jälleen Bratislav taitteli kirjeensä ja laittoi sen kirjekuoreen, jonka sisään sujautti myös niitä muutamia muita yrttejä. Sen jälkeen hän sulki kirjeen ja sinetöi sen kiinni. Lopuksi mies kirjoitti vielä kirjekuoren kääntöpuolelle sen kenelle kirje oli osoitettu, minkä jälkeen pyysi huoneen ulkopuolella lorvailevaa miestä hakemaan hänen luotetuimman miehensä paikalle. Hän antoi taas kirjeen toimitettavaksi hänelle ja mies lupasi hoitavansa tilanteen ja lähti heti matkaan. Bratislav puolestaan alkoi tutkimaan tarkemmin Killianilta saamiaan yrttejä nyt kun oli ne vihdoin käsiinsä saanut, vaikka määrä vähäinen olikin, muttei Bratislav ollutkaan odottanut mitään hillitöntä nippua.

Vastaa tähän
Nimi: Megohime
Lähetetty: 13.08.2018
19:53
Otsikko: Olipa kerran...
Ruusutarha

Hänen kuninkaallinen korkeutensa Gerosin prinsessa Marcella seisoi huoneensa ikkunan ääressä ja katseli alhaalla alkukesän auringossa kylpevää ruusutarhaa. Tuntui käsittämättömältä, että kuningaskunnassa raivosi sota, kun ulkona näytti niin rauhalliselta. Samalta kuin aina, silloinkin kun hän vielä leikki siellä äitinsä kanssa. Myöhemmin äidin kuoleman jälkeen hän leikki siellä sisarensa pikkusisarensa, prinsessa Terisen kanssa. Siitäkin oli aikaa, mutta enää he eivät enää voisi kulkea rauhassa puutarhassa ja ruusut kukkivat yksin puutarhassaan. Ovelta kuuluva koputus keskeytti prinsessan ajatukset. ”Sisään, olkaa hyvä.” Hän sanoi luoden viimeisen katseen puutarhaan, kunnes kääntyi ovelle. Marcellan palvelusneito astui huoneeseen huolestuneen näköisenä. ”Teidän korkeutenne, teitä kaivataan valtaistuinsalissa. Asia koskee kuningasta…” Nainen selitti huolestuneen kuuloisena. Marcella kalpeni huolesta. Hänen isänsä oli jo pitkään ollut sairas ja heikko ja hänen selkänsä takana muut hovissa kuiskivat, ettei hän eläisi enää pitkään.

Marcella veti syvään henkeä, ennen kuin poistui huoneistostaan palvelusneidon ja vartioiden seuratessa, miten hän kulki käytävää pitkin kohti valtaistuinsalia. Hänen kenkiensä korot kaikuivat kivisillä käytävillä ja vaaleansinisen silkkileningin helmat laahasivat maata. Prinsessan kultaiset kiharat hiukset laskeutuivat selkää pitkin ja hartioiden yli ja niiden päällä hopeatiara tuntui raskaammalta ja kiristävämmältä kuin yleensä. Nuoren naisen kasvot olivat kalpeat ja vaikka hän yritti pitää kasvonsa ilmeettöminä, huoli isästä ja kuningaskunnasta näkyivät silti hänen kasvoiltaan. Kun valtaistuinsalin ovet aukaistiin ja prinsessa astui saliin, salissa olijat vaikenivat ja kumarsivat. Valtaistuin oli tyhjä, mutta isä oli jo pitkään ollut vuoteenomana. Marceklla kuki vaiti isänsä valtaistuimen vieressä olevalle tuolille ja istui siihen ja antoi muille luvan nostaa päänsä kumarruksesta.

”Mistä on kyse ja miten korkea-arvoisa isäni voi?” Prinsessa kysyi rikkoen lopulta hiljaisuuden. ”Teidän kuninkaallinen korkeutenne, valitettavasti minun on tuotava teille huonoja uutisia. Majesteetin tila huononee ja parantaja on vakuuttunut siitä, että majesteetin tilan äkillinen huonontuminen johtuu mustasta magiasta. Pelkäämme vihollisen liittyvän tilanteeseen.” Yksi Marcellan isän luotetuimmista neuvonantajista selitti. ”Mitä se tarkoittaa?” Marcella kysyi yrittäen pitää äänensä vakaana. ”Majesteetti on kirottu, teidän korkeutenne.” Mies vastasi. ”Eikö sitä voi parantaa?” Marcella kysyi huoli sydämessään. ”Valitettavasti, teidän korkeutenne, emme pysty poistamaan mustalla magialla langetettua kirousta.” Neuvonantaja selitti, mutta sitten yksi kenraaleista puuttui puheeseen. ”Lisäksi, teidän korkeutenne, vihollisen sotilaat tunkeutuvat maahamme. On vain ajan kysymys, että he saavuttavat pääkaupungin. Tilanne on vakava ja sotilaat kaipaavat hallitsija rohkaisua, eli teidän, nyt kun hänen majesteettinsa kuningas on kykenemätön suorittamaan velvollisuuksiaan.” Mies sanoi kärsimättömästi. Marcella tunsi piston rinnassaan, ihan kuin he olisivat jo haudanneet kuninkaan. Marcella ei ollut valmis hallitsemaan, hänestä ei ollut vielä kuningattareksi. Mitä hän tekisi?

Syvän hiljaisuuden päätteeksi neuvonantaja jatkoi. ”Teidän korkeutenne, eikö olisi syytä ottaa uudestaan harkintaan Gilmarin sanansaattajan neuvo? Olemme kuulleet, että osa kuningaskunnista ovat jo lähettäneet edustajansa laaksoon hakemaan apua. Jos vihollisella on voimakkaita maageja apunaan, emme pysty selviytymään niillä voimilla, joita meillä on ja laakson vanha velho on viisas ja tietää, mitä tehdä. Emme ole yksin, muut kuningaskunnat ovat yhtä pahassa tilanteessa.” Vanha mies jatkoi. ”Mutta eihän prinsessa voi lähteä laaksoon tällaisella hetkellä, hänen tulisi olla kansan ja armeijan tukena.” Kenraali tulistui. ”Eikö laaksoon voisi lähettää ketään muuta?” Marcella kysyi, koska ei tahtonut lähteä sairaan isänsä ja sisarensa rinnalta ja jättää heitä vaaraan. ”Vain oikeutettu kruununperijä voi viedä elementtien aseen laaksoon ja saada apua sieltä.” Neuvonantaja selitti. ”Ainakin Caenezhin prinssi on tietojemme mukaan matkalla laaksoon, samoin Astoirwenista on lähdetty matkaan ja muistakin kuningaskunnista on tullut vahvistamattomia tietoja asiasta. Teidän täytyy tehdä päätös, sitten kun pääkaupunki kuhisee vihollissotilaita, ette pääse enää lähtemään.” Mies sanoi. ”Minun on mietittävä asiaa, ilmoitan teille tämän päivän aikana. Nyt minun on mentävä isäni luo.” Marcella sanoi nousten ylös. Miehet kumarsivat syvään hänen poistuessaan, mutta Marcella tiesi heidän alkavan epäilemään hänen pätevyyttään heti, kun ovet sulkeutuisivat ja hän ei olisi kuulemassa.

Gerosin kuningas makasi vuoteellaan sairaana ja kalpeana. Marcella polvistui sängyn vierelle. ”Isä auta minua, en tiedä mitä minun pitäisi tehdä. Älä jätä minua yksin, tarvitsen sinua…” Hän sanoi hiljaa nukkuvalle vanhalle miehelle, joka tuntui vanhentuneen vuosia vain muutamassa viikossa. ”Minun on kai pakko lähteä, en tahtoisi jättää sinua, kun olet sairas, mutten voi muuta. Jaksa siihen asti, kunnes palaan. Haen apua, pian olet taas terve. Ihan varmasti. Otan Terisen mukaan. Lupasin äidille, että olen hyvä isosisko ja huolehdin hänestä, joten en voi jättää häntä. Mutta kyllä sinä pärjäät, me tulemme takaisin. Lupaan sen.” Marcella sanoi hiljaa ja nousi ylös. Hän ei enää jaksanut edes itkeä, hän oli itkenyt niin paljon viimeaikoina yksin huoneessaan, koska ei voinut olla kansansa edessä heikko, eikä huolestuttaa sisartaan. Hän poistui isänsä luota ja oli vakuuttunut, että hänen oli myös pakko lähteä Gilmarin laaksoon. Hän puristi toisessa kädessään isänsä elementtiasetta, ruoskaa, jolla hän ei osannut taistella itse lainkaan. Hän ei ollut soturi, miten hän voisi täyttää kaikki lupauksensa ja palata hengissä takaisin? Nyt hänen olisi kuitenkin etsittävä Terise ja kerrottava hänelle tilanteesta.

Prinsessa oli menossa kohti sisarensa huonetta, kun vartija tuli hänen puheilleen ja kumarsi. ”Teidän korkeutenne, Lestat herra tahtoo tavata teidät.” Mies sanoi ja sai Marcellan raskaan sydämen hetkessä kevenemään. Hän kiitti tiedosta ja lähti kohti puutarhaa, jossa hänen rakkaansa odotti. Hän vihasi sotaa, ei voinut kuin pelätä, milloin se riistäisi häneltä taas yhden tärkeän ihmisen. Onneksi tällä kertaa ei vielä tarvinnut varautua pahimpaan. Hän näki pitkän miehen seisovan ruusutarhan vieressä, hänen vaaleat pitkät hiuksensa kimalsivat auringossa vähäisessä tuulenvireessä, kun hän kääntyi Marcellan puoleen. Marcella sai vihdoin hiukan aidomman hymyn kasvoilleen, kun Lestat suuteli hänen kättään. ”Tahdoin nähdä, että olet kunnossa, rakkaani. Kuulin kuninkaan tilasta, miten voit?” Mies kysyi sitten. ”Olen huolissani, mutta isä on vahva… Hän selviää kyllä.” Marcella valehteli itselleen. ”Olet myös vahva, kun jaksat huolehtia isästäsi ja sisarestasi vielä kuningaskunnankin lisäksi.” Lestat sanoi. ”Koska sinä olet rinnallani ja autat minua jaksamaan.” Marcella sanoi ja kurottautui suutelemaan kihlattuaan. Hetken he syleilivät toisiaan ja Marcella toivoi, että voisi jäädä tähän ainiaaksi.

”Lähden huomenna rintamalle, vihollinen lähestyy pääkaupunkia, sain käskyn viedä joukkoni puolustusasemiin. Siirrämme kuninkaan ja teidät pohjoisen linnakkeeseen, sitä on parempi puolustaa.” Lestat sanoi sitten ja Marcellan sydämeen hiipi talvi. ”Et saa, et saa lähteä!” Hän hätääntyi. Miksi kaikki jättivät hänet yksin? ”En tietenkään tahtoisi lähteä luotasi, armaani, mutta minun on autettava Gerosia. Ja sinua. Rakastan sinua, en jätä sinua vihollisen käsiin.” Lestat sanoi vakavana ja pyyhki kyyneleen Marcellan silmäkulmasta. ”Minäkin lähden…” Marcella sanoi sitten hiljaa. ”Minun pitää viedä elementtiase turvaan Gilmarin laaksoon, muutkin kuningaskunnat tekevät niin.” Hän jatkoi. ”Mitä? milloin? Yksinkö?” Lestat puolestaan huolestui. ”En tiedä vielä, lähipäivinä. Mutten tietenkään lähde yksin, otan vartijoita mukaan. Ja Terisen, en voi jättää häntä tänne.” Marcella sanoi. ”Et kai siskoasi raahaa mukana sellaiseen vaaraan, jätä hänet tänne, hän voi mennä pohjoislinnoitukseen, siellä hän on turvassa. kuten sinäkin olisit, eikä kukaan muu voi mennä sijastasi?” Lestat sanoi. ”Ei, vain minä voin mennä. Ja tiedän, että Terise olisi ehkä paremmassa turvassa täällä, mutten voi jättää häntä nyt kun isä on sairas.” Marcella sanoi ja vaikka hän oli huolesta suunniltaan ja häntä pelotti, hän tiesi, että tämä oli ainoa ratkaisu.

”Kun palaat ja sota on ohi, menemme naimisiin. Kun maa on taas turvassa ja viholliset on lyöty.” Lestat sanoi vetäen Marcellan tiukasti itseään vasten. ”Niin… Sitten kaikki on taas hyvin.” Marcella sanoi puristaen Lestatin takin selkämystä. Hän itki nyt taas, kun hän pystyi itkemään jonkun suojassa, kun hänen ei tarvinnut esittää vahvaa. Lopulta kaikki kaunis loppuu ja Marcellan oli taas hyvästeltävä Lestat, jolla oli valmisteltavaa sotaa varten. Hän itse palasi sisälle, teki ilmoituksen lähdöstään Gilmarin laaksoon ja etsi sitten Terisen käsiinsä. Hän selitti rauhallisesti siskolleen, miten paha isän tilanne oli ja että hänen piti lähteä hakemaan apua. Hän lupasi siskolleen, että ottaisi tämän mukaan ja pitäisi huolta. Hän ei antaisi rakkaalle siskolleen sattua mitään pahaa.

Kun lähdön hetki sitten koitti, Marcella oli jättänyt ohjat neuvostolle, hyvästellyt Terisen kanssa isänsä, joka kuljetettaisiin vainuilla pohjoislinnakkeeseen turvaan. Hän olisi siellä turvassa, kun he palaisivat. Marcella ei ehtinyt enää nähdä Lestatia ennen lähtöään, joten hän ei voinut kuin rukoilla, että näkisi tämän vielä uudestaan. Hän oli pukeutunut vaatimattomiin matkustusvaatteisiin ja sitonut hiuksensa kiinni ja hänellä oli viitta harteillaan. Kun hän nousi kuninkaallisen palatsin pihalla ratsunsa selkään, hän katsoi ruusutarhaa, joka oli ilta-auringosta huolimatta kylmän ja yksinäisen näköinen. Terise oli myös ratsailla palvelijansa Seymourin kanssa, joka tulisi sisaren turvaksi. Marcella sai henkivartijansa Zeken turvakseen ja nelisin heidän olisi selvittävä Gilmarin laaksoon. ”Kaikki on valmista lähtöön, Milady.” Zeke ilmoitti ja Marcella käänsi katseensa puutarhasta tielle. ”Selvä, lähdetään.” Hän sanoi ja kannusti hevosensa liikkeelle.

Vastaa tähän
Nimi: neno
Lähetetty: 13.08.2018
22:28
Otsikko: Olipa kerran...
ÄIDIN TEHTÄVÄ
Margareth istui sängyn vierellä ja vaihtoi paikallisen maanviljelijän käsivarressa olevaa haavaa. Hän puhdisti sen, kuten tavallista, ja sitoi siihen puhtaan siteen.
”Haava on lähes umpeutunut”, nainen ilmoitti hymyillen. Maanviljelijä huokaisi helpotuksesta.
”Kuulin, että poikasi on valittu osallistumaan sotaretkelle, joko Killian on lähtenyt?” mies kysyi.
”Olet kuullut aivan oikein. Killian on kuitenkin vielä kotona, hänen isänsä auttaa häntä pakkaamaan tarvittavat ja antaa vielä viime hetken neuvoja.”
”Ai, siksi siis tohtori Grant ei ole täällä?” mies kysyi.
”Aivan. Mutta jos haluat puhua hänelle, voin käydä hakemassa hänet”, Margareth tarjoutui. Siinä pienessä kylässä, jossa hän perheineen asui, kaikki tunsivat toisensa. He olivat kuin yhtä suurta perhettä.
”Ei se mitään tärkeää ole. Ajattelin vain, että haluaisin nähdä sen pojan vielä ennen kuin hän lähtee ja toivottaa onnea”, maanviljelijä vastasi hymyillen. Margareth naurahti hieman surullisesti. Hän olisi kovasti halunnut pitää poikansa kotona, mutta ymmärsi kyllä, miten suuri kunnia oli, että tämä pääsi lähtemään sotaretkelle mukaan. ”Kummallista, etteivät he pyytäneet tohtoria, vaan pojan...”
”Kyllähän sinä Killianin taidot tunnet. Sitä paitsi Grant on ollut heikossa kunnossa viime päivinä, muuten hän varmaan olisi lähtenyt mukaan.”
”Silloin sinä olisit jäänyt yksin”, maanviljelijä huomautti.
”Niin... Ehkä se on vain hyvä, että Killian pääsee matkustamaan itse. Hän pääsee näkemään maailmaa ja itsenäistymään”, nainen sanoi ja yritti hymyillä. Muutama kyynel kuitenkin karkasi tämän silmänkulmasta. ”Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minun tulisi ikävä.”
”Ymmärrän kyllä, Margareht, minä ymmärrän kyllä”, mies vastasi, ja halasi kevyesti naista toisella kädellään. ”Jätän perheesi rauhaan, niin saatte nauttia vielä viimeisistä hetkistä.”
”Kiitos.”

Kävellessään pienestä perheen sairaalan hoitohuoneesta asuintiloihin Margareth pysähtyi ovelle katsomaan miestään ja poikaansa. Nämä keskustelivat innokkaasti, Grantin istuessa pöydän ääressä kuumeisena mutta niputtaen pojalleen mukaan eri lääkeyrttejä siinä missä Killian pakkaili kaikkea muuta tarpeellista. Grant huomasi vaimonsa ensin.
”Margareth”, mies lausui ja hymyili väsyneesti. Samassa myös Killian käänsi katseensa oven suuntaan ja tämän kasvoille levisi iloinen hymy.
”Äiti”, poika huudahti ja ryntäsi halaamaan naista. Margareth naurahti, ja halasi takaisin poikaansa, joka ei juuri ollut häntä itseään pidempi. Killianin hiukset olivat pörrössä ja niihin oli tarttunut pölyä, kun tämä oli kääntänyt jokaisen vanhan kaapin sisällön ympäri etsiessään kaikkea, mitä voisi tarvita. Pojan kultaiset silmät katsoivat äitiään iloisesti, ja Margareth tarkkaili poikansa kasvoja. Hän halusi muistaa joka ikisen pienenkin yksityiskohdan tästä, ennen kuin joutuisi päästämään tästä irti. Hän silitti poikansa kasvoja ja yritti siloitella tämän hiuksia haparoivin sormin.
”Kaikki on hyvin, äiti”, Killian sanoi lopulta, ottaen Margarethin kädet omiinsa. Nainen laski katseensa poikansa kämmeniin. Niin pienet ja sirot, hädin tuskin hänen omiaan suuremmat. Sormet olivat ohuet, kynnet hieman pitkän puoleiset ja likaiset.
”Sinun pitää pestä kätesi, ennen kuin lähdet”, nainen sanoi. Killian kuitenkin vain naurahti iloisesti, ennen kuin myöntyi.
”Mutta ensin minun on pakattava loppuun. Isä?”
”Olen ihan pian saanut niputettua nämä”, Grant vastasi, ja Margareth liittyi miehensä avuksi.

Samana iltana Margareth asteli poikansa huoneeseen. Hän halusi viettää vielä hetken ainoan lapsensa kanssa, hänen pikkuisensa kanssa.
”Äiti”, Killian lausui, ennen kuin nainen ehti edes koputtaa oveen. Nainen avasi vanhan oven, joka narisi kovaäänisesti. ”Tiesin, että se olet sinä.”
”Sinun pitäisi nukkua, pikkuiseni. Matkasta tulee varmasti raskas”, Margareth sanoi, taistellen kyyneleitään vastaan, ja epäonnistuen nopeasti. Kuitenkaan hän ei pyyhkinyt silmiään, vaan antoi kyynelten valua vapaasti kasvojaan pitkin.
”Älä huolehdi, äiti”, Killian sanoi, pyyhkien äitinsä kyyneleet hihaansa, ”Kyllä minä tulen pärjäämään.” Nyyhkäisten Margareth veti poikansa syliinsä ja halasi tätä tiukasti. Lempeästi hyssytellen Killian halasi äitiään takaisin, taputtaen tämän selkää samalla kun Margareth silitti poikansa hiuksia.
”Tiedän kyllä. Tiedän, että sinä tulet pärjäämään, kultapieni”, Margareth sanoi käheällä äänellä, kun viimein vetäytyi irti pojastaan. Hän piti kuitenkin tätä edelleen käsistä kiinni. Katsoessaan poikansa pieniä käsiä hän mietti, miten suuret voimat näissä virtasi hauraasta ulkonäöstä huolimatta. Kuinka nämä kädet kykenivät niin tuomaan elämään aivan yhtä helposti kuin viemäänkin sen. Varovasti hän nosti poikansa hihoja, paljastaen tämän käsivarret.
”Äiti, ne paranevat kyllä, kuten aina ennenkin”, Killian sanoi, kun hänen äitinsä alkoi kaivella huoneen laatikoita, etsien salvaa poikansa käsivarsissa oleviin paiseisiin. Mustan magian tuotoksia. Se söi hänen poikaansa, mutta silti tämä jatkoi uteliaisuutensa tyydytystä rohkeasti. Poika avasi ovia sellaiseen tietouteen, jonka avaimenreiästä moni ei uskaltaisi edes vilkaista.
”Anna minun tehdä vielä tämä sinun hyväksesi”, Margareth kuitenkin pyysi, ja alkoi levittää salvaa haavoille. Killian irvisti, mutta ei valittanut. Hänen rohkea, urhea poikansa.

Siinä samalla sivellessään salvaa Margareth mietti poikaansa. Hänen pienokaistaan, joka oli aina osannut hurmata kaikki. Killianilla oli karismaa, joka sai kenet tahansa luottamaan henkensä pojan käsiin. Tämä osasi hymyillä rauhoittavasti, että kuolemansairaatkaan eivät tunteneet kipua siirtyessään tästä elämästä seuraavaan. Killian oli loistava parantaja, nainen oli nähnyt sen monesti omin silmin. Mutta tiesikö Margareth kuitenkin, millainen hänen poikansa tulisi olemaan, kun tämä suuntaisi sotaan? Hän tiesi. Hän tunsi poikansa. Kuinka Killian juonittelisi, käyttäisi lapsen ulkonäköään hyväkseen ja puukottaisi vihollisiaan selkään. Tai sitten iskisi voimansa suoraan näiden silmille. Margareth tiesi, kuinka julma Killian saattoi olla. Eikä hän välittänyt, hän rakasti poikaansa.

Sinä yönä Margareth näki unta, kun sotilaat olivat tulleet tapaamaan Killiania. Hänen poikansa oli kerännyt mainetta, saaden matkamiesten tarinoissa pienen osan. Sotilaat halusivat kuulla, mihin poika kykeni, ja tämä oli innoissaan selittänyt kaikenlaista tutkimuksistaan. Aluksi häntä oli suunniteltu matkalle lääkintäjoukkoihin, mutta kun hämmennys oli saanut pienessä kylässä tarpeeksi aikaan levottomuutta, Killian oli päästänyt voimansa hetkeksi valloilleen. Sotilaat olivat nähneet pojan kyvyt, ja yllättyneet niiden voimakkuutta ja pojan kykyä hallita niitä niin nuoressa iässä. Olkoonkin, että he olivat kuvitelleet Killianin olevan selvästi nuorempi, mutta siltikin he uskoivat, että pojalla olisi mahdollisuuksia kehittyä huikeisiin mittasuhteisiin. Ja Margareth uskoi itse samoin. Valitsisi poika minkä tien hyvänsä, tämän maagiset taidot olivat täysin omaa luokkaansa.

Sitten alkoi painajainen. Killianilta haluttiin enemmän. Hänet haluttiin joukkojen johtoon, ja käyttävän noita samaisia voimiaan. Margareth muisti, kuinka sotilaat olivat juhlallisesti kertoneet, kuinka hänen poikansa tulisi taistelemaan. Tämä saisi tärkeän tehtävän ja ottaa joukkoja haltuunsa, ja hänen avukseen annettaisiin valtion parhaita sotatietäjiä. Kuitenkin, vaikka Margareth oli ollut järkytyksestä menettää tajuntansa, hänen poikansa oli ollut innoissaan. Hän toisi vanhemmilleen kunniaa, kun menestyisi sodassa, ja auttaisi kotimaataan valloittamaan Gildomeran, ja Farnas pääsisi vihdoin osingoille tuon rikkaan niemimaan aarteista. Vasta paljon myöhemmin Grant ja Killian olivat saaneet naisen rauhoittumaan.

Aamulla Grant ei jaksanut edes nousta sängystä. Siispä Margareth meni yksin hyvästelemään poikansa. Hän itki halatessaan tätä. Hän itki katsoessaan poikansa loittonevaa selkää. Hän itki vielä silloinkin, kun ei enää nähnyt tätä.
”Margareth, tulehan tänne”, joku naapuri sanoi ja auttoi naisen voimattomille jaloilleen. Joku talutti naisen takaisin sisälle ja istutti tuoliin. Margarethille tarjoiltiin teetä, ja lempeä käsi auttoi häntä pitämään höyryävän kupin käsissään.

”Kultaseni...” Grantin ääni kuiskasi, kun mies autettiin istumaan tuolille vaimonsa viereen. Vihdoin Margareth sai nostettua myöskin katseensa. Naapurit auttoivat heitä parhaansa mukaan. Huokaisten itsekseen nainen ajatteli, kuinka hyvä henki heidän pienen kylänsä yhteisössä oli.
”Niin, rakas?” Margareth vastasi ja katsoi väsyneesti mieheensä. Tämän kasvot olivat uurteiset ja hieman tuskaiset, jonka Margareth tiesi johtuvan Killianin lähdöstä.
”Haluan että tiedät, että minä tulen aina olemaan täällä, sinun tukenasi”, mies nosti kätensä vaimonsa käden päälle pöydällä, lempeänä ja suurena, suojelevaisena.
”Minä tiedän”, Margareth kuiskasi hauraalla äänellään, tuntien palan nousevan kurkkuunsa, ”Minulla on vain jo nyt niin ikävä häntä.”
”Kyllä pikkuisemme pärjää”, Grant sanoi ja veti vaimonsa pään olkaansa vasten, antaen tämän levätä ja tukeutua itseensä kuumeestaan huolimatta, ”Kyllä hän pärjää...”
”Kiitos. Kai sinä tiedät, että rakastan sinua?” Margareth kysyi vielä, ja hymyili miehelleen.
”Tiedän. Ja minä rakastan sinua aivan yhtä paljon. Ja samoin Killiania.”
”Niin minäkin.”

Vastaa tähän
Nimi: Janchi
Lähetetty: 14.08.2018
01:40
Otsikko: Olipa kerran...
Kuinka Gunnarsista tuli Gunnars

Gunnars ei ole aina ollut sellainen kuin hän on nykyään. Lapsena Gunnars oli huoleton ja leikki paljon yksisteen kuin muidenkin Gaianin lasten kanssa. Mutta kasvaessaan esiteiniksi nuorta Gunnarsia alettiin kiusaamaan, sillä hän oli miespuoliseksi kovin hintelä ja kaunis pitkineen punaisine hiuksineen. Hän sai kuulla kaikenlaisia solvauksia siitä miten hänestä ei koskaan tulisi hyvää sotapäällikköä, kun oli niin huono taistelemaan, ja käyttäytyi kui nainen. Itkupilli kuulemma. Kun Gunnarsin isosisko Enndolynn nai Cainen isän Carac Caenin ja muutti Caenen linnaan, alettiin punatukkaista nuorta poikaa kiusaamaan vielä enemmän. Eihän tuollainen 'ruma tyttö' voinut tuoda kunniaa tulevalle kuningattarelle. Oli vääryys että he olivat edes sukua keskenään, niin muut nuoret teinipojat juoruilivat menemään kadulla. Ja tytöt katsoivat Gunnarsia halveksuen, kukaan ei haluaisi itselleen miestä, joka oli kauniimpi kuin he itse.

Gunnarsin elämä oli 12-vuotiaasta asti joka päivä melko samanlaista. Hän sai kuunnella solvauksia ja häntä tönittiin ympäriinsä. Ja kun kaunis pitkähiuksinen Gunnars yritti taistella vastaan, hänet hakattiin henkihieveriin. Iltaisin Gunnars löysi usein itsensä makaamasta maasta kasvot verisenä ja vaatteet mutaisena, kunhan oli palannut tajuihinsa. Gunnars alkoikin vältellä muiden ikäistensä seuraa ja lähti pakoon metsään, jossa löysi rakkaan sienestysharrastusksen. Hän alkoi tutkia ja opetella sienistä kaikkea mielenkiintoista, jottei ajattelisi ikäviä asioita. Gunnarsin äiti Gwendolynn opetti Gunnarsia kokkaamaan sienistä toinen toisiaan parempia ruokia. Nämä hetket ovat Gunnarsin parhaita muistoja nuoruudestaan.

Äiti kuitenkin kuoli Gunnarsin ollessa 14-vuotias. Se oli kova isku nuorelle pojalle. Äiti oli ainoa, jolla oli aikaa Gunnarsille. Sisar asui kaukana Caenen linnassa miehensä ja vauva Cainen kanssa, ei hänellä ollut ollut aikaa veljelleen niin paljon kuin lapsena. Isä Aage taas oli kiireinen sotapäällikköasioiden kanssa. Gunnars jäi täysin yksin eikä hänellä ollut ketään kenelle voisi mainita murheistaan.

Eräänä sateisena päivänä Gunnars käveli pienellä Gaianin keskustan sivukadulla ja löysi mustan sekarotuisen koiranpennun. Hän aikoi pitää siitä huolta, koska rakasti eläimiä. Kävellessään kohti kotia koiranpentu sylissään, tulivat ilkeät teinit mollaamaan Gunnarsia.
"Äitisi varmaan kuoli, jotta pääsisi pakoon rumaa naamaasi", sanoi yksi heistä. Tämä oli ehkä ollut kamalin loukkauksista, jonka nuori mies oli saanut kuulla elämänsä aikana. Gunnars ei kyennyt vastaamaan mitään, hän yritti pidätellä itkua.
"Katsokaa, tuo ruma peikko meinaa ruveta itkemään", sanoi yksi pojista, samalla toinen poika repi uikuttavan koiranpennun punatukkaisen sylistä. Gunnars oli täysin jähmettynyt paikalleen. Mitä nuo kauhukakarat oikein halusivat? Poika, joka oli ottanut pennun väkivalloin Gunnarsin sylistä, heitti nyt koiran maahan niin kovaa kuin pystyi ja nappasi halon vierestään.
"Lähetämme sen äitisi seuraksi! Sinun kanssasi se vain kärsisi rumuudestasi!" pojat nauroivat ja alkoivat kukin hakkaamaan koiraa haloilla kuoliaaksi. Gunnars lyhistyi maahan itkemään.
"LOPETTAKAA!" hän huusi ja huusi itkien, mutta kukaan ei kuunnellut. Pian Gunnars ei pystynyt kuulemaan mitään muuta kuin koiran sydäntä murskaavan ulinan, kun sitä hakattiin. Gunnars itki ja itki jähmettyneenä paikoillaan. Hän ei pystynyt tekemään mitään, koska tiesi saavansa samanlaisen kohtelun, jos edes yrittäisi.
"Sinustako sotapäälliköksi? Et edes pysty suojelemaan koiranpentua!" pojat nauroivat ja lähtivät paikalta, kun olivat saaneet tarpeekseen. Gunnars konttasi kivusta uikuttavan koiranpennun viereen. Se ei ollut vielä täysin kuollut, se vaikeroi kivusta. Tärisevin käsin Gunnars kaivoi taskustansa puukon ja katsoi koiraa surun ja pelon sekaisilla silmillä.
"Olen.... Pahoillani.." nuori poika sanoi hiljaa itkien ja päätti pennun elämän, jottei sen tarvitsisi enää kärsiä. Sinä päivänä Gunnars päätti, että aikoisi vielä kostaa. Hänestä tulisi vahva ja miehekäs eikä hän enää koskaan katsoisi vierestä mitään tällaista. Eikä hän enää koskaan aikoisi hävitä yhtäkään tappelua. Hän vaikka taistelisi kuolemaansa saakka, jos näin olisi.

Gunnars löysi Gaianin linnan kellarista kypärän, jota alkoi käyttämään päivittäin, jottei kukaan enää näkisi hänen tunnetilojaan kasvoilta. Kypärä oli painava, mutta poika ei välittänyt. Hän halusi olla täysin ilmeetön. Teini-ikäinen Gunnars alkoi kuntoilla, opetella metsästämään ja taistelemaan. Tähän hänen isänsä Aage kannusti ja siksi Gunnars saikin harjoitella sotilaiden kanssa. Gunnarsin isä myös antoi pojalleen lahjaksi sotakirveen, jota Gunnars nykyäänkin kantaa mukanaan. Vaikka taistelulajien harjoittaminen ja metsästäminen veivät paljon aikaa ja väsyttivät kovasti, kävi Gunnars yhä sienestämässä. Hän ei halunnut hylätä rakasta harrastustaan. Hänelle tuli sienimetsällä mieleen hyviä muistoja äidistään. Ja metsässä hän pystyi rauhoittumaan ja kokoamaan ajatuksiansa.

Täytettyään 18 vuotta, Gunnars oli kerennyt saamaan lihasmassaa vartaloonsa ja kasvattamaan lyhyen parran. Gunnars oli nyt myös täysin ilmeetön kypäränsä alla, koska oli oppinut hallitsemaan tunteitaan, ehkä liiankin hyvin. Mikään ei juuri hätkäyttänyt miestä enää. Kypärä kuitenkin jäi päähän, se sai ihmiset kaikkoamaan hänen ympäriltään, eikä se haitannut nuorta miestä lainkaan. Gunnarsista oli tullut myös hiljainen, hän ei enää ollut enää niin puhelias kuin oli ollut lapsena. Nykyään hän puhui harvoin, ja vain niille harvoille, jotka ansaitsivat kuulla hänen asiansa. Kun 20-vuotta tuli täyteen Gunnarsin elämässä, oli hän kerinnyt haastamaan kaikki kiusaajansa kaksintaisteluun, vain kaksi heistä oli selvinnyt hengissä luovuttaessaan viime metreillä, ja jonkun astuessa väliin. Gunnars ei tuntenut minkäänlaisia omatunnontuskia tappaessaan, hän oli täysin transsissa. Hän näki vain punaista. Eikä siihen vaikuttanut se kenen kanssa hän taisteli, hän vain piti taistelemisesta, ja varsinkin tappamisesta. Hän katsoi vain hiljaa, ilmekään värähtämättä, kun tappoi vastustajansa. Gunnars alkoi keräämään mainetta Punaisena Kuolemana ympäri Caenezhia. Samana vuonna hänen isänsä sairastui ja kuoli, joka tarkoitti sitä, että Gunnars peri sotapäällikön arvon vain 20-vuotiaana. Maineensa johdosta häntä kutienkin kunnioitettiin muiden sotapäälliköiden keskuudessa. Toki hänellä oli vielä niin nuorena muutama neuvonantaja auttamassa sotapäällikön tehtävissä. Gaianissa kukaan ei enää kehdannut loukata miestä tai edes katsoa häntä väärin.

Ajan saatossa Gunnars kuitenkin alkoi taas hyväksyä ihmisiä elämäänsä ja näyttämään lempeämpää puoltaan, jollainen oli ollut nuorena. Mies auttoi Gaianin kansalaisia parhaansa mukaan ja joskus järjesti heille juhlia. Näissä tilaisuuksissa hän saattoi jopa ottaa kypäränsä pois päästään, ja tarjota parhainta sienisoppaansa, mihin oli kehitellyt oman salaisen reseptinsä, muiden upeiden ruokien rinnalla. Ihmiset alkoivat pitää Gunnarsista eivätkä pelänneet tuota enää niin paljoa. He kunnioittivat Gunnarsia, koska tuo oli lempeä ja ystävällinen kaikkia kohtaan. Hän osasi tehdä hommansa. Mutta auta armias, jos satuit Gunnarsin mustalle listalle.... Punainen Kuolema elää yhä hänen sisällään.

Vastaa tähän
Nimi: Par
Lähetetty: 14.08.2018
21:40
Otsikko: Olipa kerran...
Pois kaidalta tieltä

Laucian heräsi auringon paisteen osuessa hänen sänkyynsä, samoin kuin yleensä. Tällä kertaa jokin tuntui kuitenkin erilaiselta kuin yleensä. Parin minuutin päästä Laucian tajusi: hän kuuli jonkun huohottavan. Hän hyppäsi sängystään, ja näki äidin sängyssään. Tai, huoneen nurkassa räsyjen päällä nukkumassa, kuten äidillä oli tapana. He olivat köyhiä, joten Laucianin epämukava sänky oli asunnon ainoa sänky. Äiti oli aina poissa kun Laucian heräsi, jopa Laucianin ollessa vauva, ja Laucianista tuntui, että hänen vatsansa olisi pudonnut maahan, nähdessään äidin olevan edelleen nukkumassa ensimmäisen kerran 9 vuoden elämänsä aikana.

”Äiti?” Laucian kysyi varovasti. ”H-huomenta rakas, äiti voi huonosti tänään, mutta tarvitsen vain vähän lepoa… onneksi eiliseltä on vähän rahaa jäljellä, niin saat syödäksesi tänään, vaikka lepäänkin”, Laucianin äiti, Melina, sanoi heikolla äänellä. Laucianin paha olo äidin näkemisestä nukkumassa ei kuitenkaan hellittänyt. Hän leikki kivillään, kuten hän yleensä teki päivisin, mutta keskittyminen oli vaikeaa. Laucian vietti päivänsä yleensä sisällä yksin, koska muut lapset eivät pitäneet hänen oudon kalpeasta ihostaan, eikä yhtään sen enempää hänen hopeisista hiuksistaan. Mutta hiukset peittivät hänen oudot korvansa, ja tarvittaessa oudot silmänsä, joten ne oli siedettävä Äiti ei näyttänyt liikkuvan mitenkään, ja Laucian oletti hänen nukkuvan.

Iltapäivän tullessa Melina havahtui. ”Laucian, o-ota rahat j-ja käy ostamassa ruokaa… äiti ei pysty itse menemään, e-eikä kokkaamaan… n-niin ota jotain, mitä ei tarvitse valmistaa”, äiti sanoi niin hiljaa, että Laucianin piti mennä äidin viereen kuuntelemaan. Hän nyökkäsi, ja otti äidin tarjoaman rahapussin. Äidin käsi tuntui kuumalta. Laucian kiersi huivin päähänsä, peittämään outoja piirteitään, ennen kuin lähti ulos, suunnaten torille. Hän osti leipää, ja vähän paistettua kalaa. Viimeisen kolikon Laucian käytti maitoon. Äiti aina antoi hänelle maitoa hänen ollessaan sairaana, joten ehkä se auttaisi äitiäkin. Hän kiiruhti kotiin. Äiti nukkui taas, hän ei reagoinut Laucianin paluuseen, joten Laucian jätti maidon äidin pedin lähelle, samoin osan leivästä ja kalasta. Siitä äiti löytäisi ne herätessään. Laucian söi oman osansa, ja jatkoi leikkimistään.

Äiti heräsi myöhään illalla. Laucian katsoi, kun äiti joi maidon, ja söi pienen palan leivästä ja kalasta hitaasti, ikään kuin syöminen olisi taistelu. ”Kulta, s-syö sinä nämä… äidillä ei ole nälkä” äiti sanoi. Laucian epäröi. Ruoka oli äidin osuus, mutta ruokaa ei sopinut heittää poiskaan, kun sitä ei koskaan ollut liikaa. Sentään äiti joi kaiken maidon. ”Oletko varma?” Laucian kysyi. Melina työnsi ruokaansa Laucianiin päin, joka haki ruuan ja söi sen. Syötyään hän meni nukkumaan.

Seuraavana aamuna äiti oli edelleen sängyssä. Äiti hengitti eilistä raskaammin. Laucian ei tiennyt, mitä hänen pitäisi tehdä. Ruokaan ei olisi rahaa, mutta äiti ei kyennyt menemään hakemaan rahaa. Laucian livahti hiljaa asunnosta, ja meni koputtamaan naapurin ovelle. Naapurin rouva aukaisi oven, ja Laucian ehti näkemään rouvan iloisen ilmeen muuttuvan paheksuvaksi tämän nähdessä hänet. ”Äiti vaan nukkuu, eikä jaksa herätä. Mitä minun pitäisi tehdä?” Laucian kysyi. Rouva tuijotti Lauciania epäuskoisesti. Varmasti tuollainen… otuskin olisi hätääntynyt, jos äitinsä oikeasti voisi noin huonosti, mutta tämä olento seisoi siinä hänen oven takanaan yhtä rauhallisena, kuin olisi tullut lainaamaan sokeria. Tai sitten olento oli oudon ulkonäkönsä lisäksi sydämetön. ”No, lääkärit parantavat sairaita ihmisiä, mene kysymään joltain niistä”, rouva vastasi alkaen sulkea ovea. ”Missä on lääkäreitä”, Laucian kysyi tarttuen oveen. ”Päätorilla, alas mennä”, rouva vastasi, vetäen ovea voimakkaammin. Laucian päästi irti ovesta, hän oli saanut tarpeeksi tietoa päästäkseen ainakin alkuun. Hän palasi asuntoonsa hakemaan huivinsa, ja lähti sitten päätorille.

Päätorilla Laucian epäröi. Hän ei tiennyt, mistä tunnistaisi lääkärin, ja puhuminen vieraille ihmisille oli aina yhtä epämiellyttävä kokemus. Pieni poika ei kuitenkaan keksinyt muutakaan keinoa löytää lääkäriä, joten hän lähestyi keski-ikäistä herraa, joka näytti päällepäin ystävälliseltä. ”Minä ta- Herra, tarvitsen apua. Etsin lääkäriä”, Laucian muisti viime hetkellä äidin opettaman kohteliaamman puhetavan. Mies kumartui hymyillen ystävällisesti Laucianin puoleen, mutta kohdatessaan pienen pojan kultaisilla täplillä koristetut jäänsiniset silmät, ilme muuttui hetken ajaksi yllättyneeksi. Samoin kuin aina kaikilla, jotka näkivät hänen silmänsä. ”Mi- Lääkäri on tuolla talossa tuolla”, mies sanoi ja osoitti Laucianille oikean talon. Laucian veti huivia paremmin kasvoilleen, ja suuntasi torin poikki kohti lääkärin taloa. Sisällä oli pitkä jono ihmisiä, jotka odottivat pääsevänsä nuoren naisen puheille, joka sitten ohjasi heidät yhdestä kahdesta ovesta sisään. Laucian asettui jonon jatkoksi, tuijotellen kengänkärkiään pitääkseen matalaa profiilia.

Viimein oli Laucianin vuoro puhua naiselle. ”Miten voimme auttaa?”, nainen kysyi lempeästi. ”Äiti on sairaana eikä jaksa nousta sängystä, eikä jaksanut eilenkään”, Laucian vastasi, nostaen katseensa naiseen. Tuttu yllätys kävi naisen kasvoilla. Naisen kertoi Laucianille kotikäynnin hinnan, joka oli aivan liikaa. ”Ei minulla ole varaa… voinko maksaa sen jälkeen kun äiti on kunnossa ja pääsee töihin?” ”Valitettavasti me työskentelemme vain maksun saatuamme nykyään”, neiti vastasi. ”Mutta äiti voi kuolla-”, Laucian aloitti, samaan rauhalliseen äänensävyyn kuin hän aina puhui. Nainen keskeytti Laucianin, toistaen, että maksu olisi saatava ennen kuin lääkäri tulisi käymään, samaan vähättelevään sävyyn kuin naapurin rouva. Miksi aikuiset eivät uskoneet, että nyt oli tosi kyseessä? Todettuaan, että naisen kanssa olisi turha riidellä, sillä tämä ei uskoisi, Laucian suuntasi ulos.

Mistä hän saisi tarpeeksi rahaa? Sattumalta hän näki tyttölapsen, joka näytti olevan lähellä hänen ikäänsä, ojentavan jotain miehelle, joka vuorostaan antoi tytölle kolikon. Tyttö niiasi, ja lähti sitten juoksemaan. Laucian lähti tytön perään, hänen oli kysyttävä tytöltä, miten aikuiset saisi antamaan hänelle rahaa noin.

Tyttö meni kadulle, joka oli kuin toisesta maailmasta. Talot olivat näyttäviä, musiikkia kuului kaikkialta, kadut olivat täynnä ihmisiä. Laucian kadotti seuraamansa tytön näköpiiristään aina välillä, mutta teki parhaansa pysyäkseen tämän perässä. Lopulta tyttö meni yhteen taloista sisään, ja Laucian seurasi varovasti. Sisältä talo oli jopa hienompi kuin ulkoa, ja Laucian jäi hetkeksi tuijottamaan ympärillensä. ”Oih, eikö tämä ole hieman liian aikuinen paikka noin nuorelle poikaselle?”, miellyttävä naisääni kysyi. Laucian huomasi upean naisen, joka oli tullut seisomaan hänen eteensä. Tämän ilme muuttui eri tavalla kuin ihmisten yleensä, kun Laucian kohtasi hänen katseensa. Lämpö ei kadonnut naisen ilmeestä, vaikka yllätys kävikin tämän kasvoilla. ”Uh… minä seurasin tyttöä, joka tuli tänne, kun näin hänen saavan rahaa aikuiselta ja minä tarvitsen rahaa, joten halusin kysyä, miten saa rahaa”, Laucian vastasi hieman takellellen hämmästykseltään. ”Muruseni, täällä olevat lapset juoksevat toimittamassa aikuisten viestejä toisilleen, ja toisinaan vastaanottaja antaa lapselle rahaa vaivanpalkaksi. Täällä bordellissa otamme orpoja hoiviimme, he saavat ruokaa ja majapaikan palkaksi siitä, että juoksevat meidän asioillamme. Oletko orpo?” nainen kysyi kyykistyessään Laucianin tasolle puhumaan. ”Tarvitsen rahaa lääkäriin äidille. Paljon rahaa. Mistä löydän aikuisia, jotka maksavat?” Laucian vastasi. ”Torilla liikkuu paljon ihmisiä, sieltä luulisi löytyvän töitä. Onnea matkaan, kullannuppu”, nainen kertoi. Laucian kiitti naista, ja suuntasi takaisin torille.

Torilla Laucian meni lähelle torin kiireisintä kohtaa. ”Tarvitsetko viestinviejää? Vien viestin minne vain!” Laucian huuteli ohikulkijoille. Lopulta joku lähestyi häntä. ”Hei poika, vie tämä satamaan punahattuiselle ja sinipaitaiselle miehelle, hänen nimensä on Dan. Ja tässä vähän vaivanpalkkaa”, mies sanoi, ojentaen Laucianille kirjeen ja kolikon. Laucian nyökkäsi ymmärryksen merkiksi, ja lähti sitten juoksemaan satamaan.

Laucian palasi kotiinsa myöhään illalla. Hän oli juossut koko iltapäivän aikuisten asioilla, mutta rahaa oli vain pieni osa siitä, mitä tarvitsi lääkäriin, ja osa siitäkin meni ruokaan, vaikka Laucian ostikin vain sen, mitä tarvitsi. Äiti hädin tuskin koski edes maitoon tänään. Sama kuvio jatkui pari seuraavaa päivää, Laucian lähti aikaisin aamusta ulos, juoksi koko päivän ympäri Amirmoezia, ja palasi kotiin vasta katujen hiljentyessä, mutta rahaa kertyi edelleen tuskallisen hitaasti.
Laucian ei ollut enää varma, montako päivää hän oli ollut juoksupoikana, kun hän aamulla heräsi täysin hiljaiseen taloon. Laucian ryntäsi heti äitinsä luokse tarkastamaan tämän vointia. Äiti ei enää hengittänyt. Hän ravisteli äitiä, mutta äiti ei reagoinut. Laucian meni koputtamaan naapurin rouvan ovelle. ”Mitä nyt? Minulla on kiireitä tänään”, rouva kysyi selkeästi ärsyyntyneenä. ”Äiti ei hengitä”, Laucian vastasi ilmeettömällä tavallaan. ”Menes siitä muualle, en ehdi leikkimään”, rouva alkoi sulkea ovea. ”Oikeasti”, Laucian tarttui oveen, estäen rouvaa sulkemasta sitä. ”Noh, käyn sitten nopeasti katsomassa jos sen jälkeen jätät minut rauhaan”, rouva huokaisi, ja käveli sitten edeltä Laucianin kotiin. ”Jumalten tähden, äitisi on oikeasti… minä luulin, että sinä vain halusit huomiota tai… leikit… Jumalat auttakoon”, rouva oli suunniltaan tarkastettuaan Melinan ruumiin. ”M-minä menen ilmoittamaan äitisi kuoleman”, rouva jatkoi poistuen talosta.

Melinan hautajaisvalmistelujen aikana Laucian keräsi talosta kaiken tärkeän. Isänsä jättämän kävelykepin, äidin ja isän lauluja sisältävän pienen taikasoittorasian, oman vähäisen omaisuutensa. Ei pienellä pojalla olisi varaa maksaa asunnon vuokraa juoksupoikanakaan, joten Laucian valmistautui muuttamaan. Illalla miehet tulivat hakemaan Melinan ruumiin, joka valmisteltiin polttohautausta varten.

Laucian katsoi äitinsä ruumiin polttamista yksin kauempaa. Melinan perhe ei ollut koskaan hyväksynyt kummajaislasta, ja olivat jopa hylänneet Melinan itsensä tämän valittua kummajaisensa heidän sijaansa. Laucian lähti kävelemään ilman päämäärää, kun äidin tuhkat oli heitetty mereen. Ei hänellä ollut mitään, minne mennä. Pian Laucian tajusi seuraavansa varakkaamman puoleista miestä, jonka vyöllä roikkui paksu rahapussi. Juoksupoikana palkka oli surkea siihen käytettyyn energiaan verrattuna, ja miehen kilisevä rahapussi vangitsi Laucianin huomion täysin. Lähes ajattelematta Laucian kiihdytti vauhtiaan, niin että saavutti miehen. Varovasti hän kurotti kohti rahapussia, ja seuraavassa hetkessä Laucian seisoi paikallaan, toisessa kädessä puukko, jolla oli leikannut rahapussin nyörin poikki, toisessa kädessään rahapussi, ja mies jatkoi matkaansa tietämättömänä. Se oli ollut jopa liian helppoa.

Laucian jatkoi varastelua joitakin viikkoja. Hän pystyi ostamaan niin paljon ruokaa, kuin jaksoi syödä, ja toisinaan hän käytti varojaan myös makeisiin. Eikä hänen tarvinnut varastaa edes joka päivä. Hän oli löytänyt mukavan kellarin, jossa nukkua. Katuorpona ei ollutkaan niin kamalaa. Tämän päivän kohdekin näytti helpolta. Mies käveli ilman huolenhäivää, rahapussi oli melkein kuin tarjolla. Laucian seurasi kohdettaan, lähestyen hitaasti mutta varmasti. Kun Laucian pääsi melkein miehen kannoille, mies meni sivukadulle, ja kumartui oksentamaan roskatynnyriin. ”Liian helppoa”, Laucian ajatteli kurottaessaan rahapussiin kävellessään miehen ohi. Hänen yllätyksekseen mies tarttuikin hänen ranteeseensa tiukasti, niin tiukasti, että Laucian pyristelyistään huolimatta ei päässyt irti miehen raahatessa hänet seuraavan kulman taakse, niin ettei väkijoukko vahingossakaan näkisi heitä. Ei kai mies liian pahasti aikonut hakata häntä? ”Hei pikkukaveri, rauhoitu, en aio satuttaa”, mies sanoi rauhoittelevalla äänellä, pidellen samalla Lauciania kaukana itsestään, ettei Laucian pääsisi satuttamaan miestä. ”Mitä sitten haluat?” Laucian kysyi epäluuloisesti. Mies ei ollutkaan juopunut, toisin kuin oli näyttänyt vielä hetki sitten. ”Olet aika taitava tuon varastelun kanssa, melkein sait minunkin rahani, jos en olisi tiennyt, mitä varoa. Olen Geraud varkaiden killasta, ja etsin lupaavia jäseniä. Pääset Killan tiloihin lämpimään asumaan, saat pitää suurimman osan varastamistasi rahoista, ja opetamme sinulle kaikki temppumme. Kiinnostaako?” Mies selitti. ”Kiinnostaa. Voidaanko hakea tavarani matkalla?” ”Tottahan toki. Tervetuloa joukkoon, pikkuveli.”

Vastaa tähän
Nimi: Megohime
Lähetetty: 16.08.2018
00:42
Otsikko: Olipa kerran...
Metsäretki

Caine odotti malttamattomana ulkona, kun äiti puhui Gunnars-enolle, joka oli luvannut ottaa Cainen mukaan metsään. ”Ette sitten mene kauas ja tulette takaisin hyvissä ajoin ennen auringonlaskua. Et vie häntä liian lähelle vuoria ja pidät sitten Cainesta huolta, ymmärrätkö? Et päästä häntä silmistäsi, vaikka löytäisit miten hyvän sieniapajan.” Cainen äiti neuvoi, kuten hänellä oli tapana tehdä. Gunnars-eno vain murahteli partansa takaa. ”Ymmärsitkö?” Äiti toisti. ”Kyllä… toki. Kyllähän minä nyt Cainesta hyvää huolta pidän.” Gunnars-eno mumisi lopulta. ”Miksi suostuin tähän? Caine on vasta kahdeksan, et voi päästää häntä silmistäsi, hän eksyy metsään ja katoaa loppuiäksi ja sudet syövät hänet ja…” ”Sisko, rauhoitu. Pidän pojasta huolta. Ei hänestä ikinä kasva miestä, jos on vain kotona.” Eno jatkoi Cainen potkiessa käpyjä syrjemmällä odottaen, että päästäisiin jo lähtemään. ”Ei kahdeksanvuotiaan vielä tarvitsekaan!” Äiti jatkoi. ”Mennään jo!” Caine turhautui, kun äidin ja enon jutuista ei ollut tulossa loppua koskaan.

Äiti huuteli vielä, että varovaisia piti olla ja tyhmyyksiä ei saanut tehdä. Ihan kuin Cainella olisi taipumusta sellaiseen? Mutta lopulta päästiin matkaan. Caine yritti parhaansa mukaan pysyä enonsa perässä, kun he laskeutuivat linnan portaita alas kaupunkiin. Mutta puolessa välissä portaita Cainen vauhti alkoi hiipua ja loppumatkan alas Gunnars-eno kantoi hänet reppuselässä. Alhaalla haettiin enon hevonen, koska metsään oli jonkin verran matkaa ja Gunnars-eno ei uskonut, että Caine jaksaisi, vaikka olihan hän nyt levännyt ja enää ei ollut portaita. Mutta ei hevoskyydissäkään mitään valittamista ollut, ei Caine kovin usein päässyt vielä itse ratsastamaan, vaikka hiukan olikin harjoitellut salaa äidiltä. Gunnars-eno ei kauheasti matkalla puhunut, mutta Caine puhui hänenkin edestään ja kyseli kaikesta mitä vastaan nyt tuli, paljon ihmisiä kaupungissa asui ja oliko metsässä ihmisiä ja miksi metsään oli niin pitkä matka ja miksei metsässä voinut olla yötä ja miksi Gunnars-eno murisi kuin karhu eikä vastannut kunnolla… ja sitä rataa.

Vihdoin ja viimein se metsäkin tuli vastaan ja Caine oli innoissaan pudota hevosen kyydistä, kun ei malttanut pysyä satulassa, mutta onneksi Gunnars-eno sai kiinni. Oli Caine ennenkin metsän toki nähnyt, vuorelta näki pitkälle, mutta näin lähellä metsää hän ei ollut vielä ikinä ollut. Puiden rungot kohosivat taivaisiin asti, ainakin melkein, ja oksat peittivät auringonvalon, mitä syvemmälle metsään he menivät. Hetken matkaa mentiin vielä hevoskyydillä, mutta sitten Caine pääsi alas. Sitten he alkoivat etsimään… jotakin? Ei Caine oikein edes tiennyt mitä. ”Mitä me etsitään? Aarretta?” Caine kyseli innoissaan. ”Hmm.. tavallaan.” Gunnars-eno vastasi. Cainekin alkoi innoissaan etsiä puiden runkojen lomasta jotakin merkkiä aarteista, käänteli kiviä ja etsi sammaleen seasta, mutta mitään ei tullut vastaan. ”Millaista aarretta me etsitään?” Hän lopulta kysyi, kun kärsivällisyys alkoi taas hiukan loppua. ”Tällaista.” Gunnars-eno vastasi ja kumartui keräämään maasta jotakin koppaansa. Caine kipitti innoissaan katsomaan, mitä eno oli löytynyt. ”Sieniä?” Hän totesi lievästi sanottuna pettyneenä. ”Eikä mitä tahansa sieniä, vaan kantarelleja.” Eno sanoi ja vaikutti hyvin tyytyväiseltä löytöönsä.

Cainekin alkoi kerätä sieniä koppaan ja kyseli aina välistä sienistä, jotka eivät näyttäneet kantarelleilta. ”Mikä tämä on?” Hän kysyi löydettyään kauniin punaisen sienen. ”Se on kärpässieni.” Eno kertoi. ”Voiko sitä syödä?” Caine kysyi. ”Ei, se on myrkyllinen. Älä koske siihen.” Gunnars sanoi jatkaen sienestystään. Hiukan harmissaan Caine jätti hienon punavalkoisen sienen rauhaan ja keräsi tylsiä kellanruskeita sieniä koppaan. ”Paljon näitä oikein pitää kerätä?” Hän alkoi jonkin ajan päästä kyllästyä. ”No voimme pitää evästauon välillä, jos tahdot.” Gunnars-eno sanoi. ”Joo!” Caine innostui ja Gunnars alkoi kaivaa eväitä repustaan. Oli paljon hauskempaa syödä metsässä kuin kotona. ”Gunnars-eno?” Caine sanoi sitten mättäältä syödessään samalla omenaa. ”Niin?” Eno murahti taas. ”Miksi sinulla on aina kypärä päässä?” Caine kysyi, koska ei ikinä ollut nähnyt Gunnars-enoa ilman kypärää. Eno kuitenkin vain murahti jotakin epäselvää vastaukseksi ja jatkoi leipänsä syömistä. ”Saanko kokeilla sitä?” Caine kysyi sitten. ”Se on liian painava sinulle.” Gunnars sanoi. ”Eikä ole!” Caine vakuutti. ”No olkoon, muttet sitten kerro kenellekään.” Gunnars sanoi ja Caine viskasi saman tien omenan syrjään ja nousi ylös, kun eno otti kypärän päästään ja laittoi Cainen päähän. Kypärä tosiaan oli painava ja Caine horjahti lopulta kumoon ja kieri mäkeä alas vieressä virtaavaan puroon.

Vesi oli kylmää, mutta Gunnars-eno oli jo tullut hätiin ja otti kypäränsä takaisin ja nosti pärskivän prinssin ylös purosta. ”Sanoinhan, että se on painava. Eihän sattunut?” Eno kysyi Cainen yskiessä vettä. ”Ei…” Hän sanoi hiukan harmissaan. ”Onneksi on vielä lämmin ja aurinko kyllä kuivaa.” Eno sanoi laskien pojan mättäälle. ”Sitten kun olen iso ja vahva, niin minäkin haluan oman kypärän!” Caine ilmoitti päättäväisesti. ”Kyllä sinä sellaisen saatkin, ihan varmasti.” Gunnars-eno myönteli. He palasivat takaisin eväspaikalle, jossa Alfgrimur söi ruohoa. ”Jatkettaisiinko sitten sienien keräämistä?” Eno ehdotti. ”Kerää sinä vain, minä…” Caine aloitti, mutta näki sitten enon tuiman katseen. ”En… tahdo kastella sieniä! Niin teen jotain muuta sen aikaa.” Poika yritti, koska jotenkin tuntui, ettei ollut hyvä idea sanoa, ettei sienien kerääminen ollut kauhean jännittävää puuhaa. ”Selvä sitten, mutta pysy lähellä, äläkä mene taas puroon leikkimään.” Eno sanoi. ”En tietenkään.” Caine sanoi ja katseli, miten Gunnars-eno uppoutui taas sienien maailmaan.

Prinssi lähti etsimään hyviä majanrakennuskeppejä, oli tylsää leikkiä yksin. Harmi ettei Farran ollut täällä. He olisivat voineet juosta kilpaa metsässä tai heitellä keppejä puroon tai kiivetä puuhun ja majan rakentaminenkin olisi ollut hauskempaa kahdestaan. Caine yritti hetken kasata majaa, mutta kun se romahti kasaan kolmannen kerran, hän luovutti ja potkaisi keppikasaa tympääntyneenä. Ehkä hän menisi sittenkin keräämään sieniä Gunnars-enon kanssa, oli hänkin parempi juttutoveri kuin ei mitään, vaikka enokin aika onneton oli. Mutta… Caine ei ollutkaan enää varma, missä päin Gunnars-eno oli. ”Voi himputti…” Poika huokaisi, tästä ei hyvä heiluisi. Ehkä hän voisi kiivetä puuhun, sieltä ehkä näkisi, missä eno meni, tai ainakin missä suunnassa puro oli, sieltä hän ehkä osaisi takaisin. Kannatti yrittää. Caine sai vain juuri silmiinsä sopivan puun, jossa oksat olivat tarpeeksi alhaalla, kun kuuli pensaikosta uhkaavaa murinaa. Ihan varmasti karhu! Caine säikähti, karhulle hän ei varmasti pärjäisi. Hän perääntyi varovasti puuta kohti. Ehkä hän ehtisi puuhun ennen kuin se hyökkäisi? Vai osasivatko karhut kiivetä? Hän astui kepin päälle, joka rasahti rikki. Jokin hyökkäsi pusikosta, mutta se ei ollut karhu vaan susi, ellei sitten vain iso koira, mutta ei se kauheasti lohduttanut siinä tilanteessa. Caine otti äkkiä maasta hiukan isomman kepin aseeksi, jos oli pakko kuolla, niin hän ei ainakaan kuolisi taistelematta! Vai juoksisiko sittenkin vain pakoon? Susi kyllä varmaan juoksi kovempaa, joten ei ehkä kannattanut yllyttää.

Susi hyökkäsi, Caine veti hätääntyneenä kepukan suojaksi eteensä ja sulki silmänsä, nyt hän kuolisi, hyvästi julma maailma! Lämmin veri roiskahti Cainen päälle. ”Caine, oletko kunnossa!? Kielsin sinua lähtemästä yksin liian kauas.” Kuului Gunnars-enon ääni. Caine avasi silmänsä ja katsoi maassa makaavaa kuollutta ja veristä sutta. Sitten hän käänsi pelästyneen katseensa Gunnars-enoon. Enolla oli verinen kirves kädessä. Caine pudotti kepin maahan ja alkoi itkeä. ”Ei enää mitään hätää, kaikki on hyvin.” Eno sanoi kumartuen halaamaan Cainea, joka takertui enoonsa tiukasti. Meni hetken aikaa, että Caine tokeni, mutta lopulta Gunnars-eno sai hänet rauhoittumaan ja he palasivat Alfgrimurin luokse. Kotimatka sujui melko vaitonaisissa merkeissä. ”Anteeksi, kun lähdin niin kauas, vaikkei saanut. En huomannut.” Caine sanoi sitten lopulta. ”Älä sitä enää murehdi, mitään ei kuitenkaan sattunut.” Eno sanoi. ”Kiitos, kun pelastit minut.” Caine sanoi sitten. ”Onneksi ehdin ajoissa, mutta olit kyllä hurjan rohkea. Mutta parempi, ettemme kerro äidillesi tästä…” Gunnars-eno arveli ja Caine oli samaa mieltä.

Vastaa tähän
Nimi: neno
Lähetetty: 18.08.2018
15:09
Otsikko: Olipa kerran...
KILLIAN

”Killian-herra”, nuori, noin 13-vuotias tyttö huudahti juostessaan sisälle nuoren maagin vastikään avaaman klinikan ovesta, ”Teille on kirje!” Killian kääntyi lempeästi hymyillen tytön puoleen. Tämä oli yksi hänen ensimmäisten asiakkaidensa tyttäristä, kyseinen nainen oli ollut tyttärensä yksinhuoltaja-äiti, isän kuulemma kuoltua vuosia sitten. Ilmeisesti tyttönen oli ihastunut Killianiin tämän pelastettua hänen äitinsä hengen. ”Kiitoksia, jättäisitkö sen siihen pöydälle, niin katson sen heti kun ehdin”, nuori maagi hymyili ystävällisesti. Tyttö oli ilmeisesti ilahtunut tullessaan kiitetyksi, ja teki heti työtä käskettyä ja poistui. Tämähän sujui mukavan helposti, Killian ajatteli.

Kuten hän oli odottanutkin, kirje oli Bratislavilta. Killian oli hieman pettynyt, ettei itse kirjeessä ollut paljoa sisältöä, mutta kuitenkin tyytyväinen saadessaan uusia yrttejä. Tällä välin Killian oli myös onnistunut saamaan vihdoin ja viimein käsiinsä viimeistä miehen aikaisemmin pyytämää yrttiä, ja päätti vastapalveluksena jakaa osan siitä. Kyseinen kasvi oli maksanut hänelle pienen omaisuuden, mikä oli raivostuttanut nuorta maagia, mutta hänen pieni klinikkansa menestyi suhteellisen hyvin, ja paikalliset olivat kiitollisia hänen avustaan. Nämä pitivät huolen, että maagi pysyi hengissä asuessaan Zuran kylässä, jolloin Killianille jäi tienaamansa rahat käyttää miten lystäsi.

”Rakas Bratislav, ilokseni voin sanoa, että suunnitelmani on ottanut hyvin tuulta siipiensä alle. Olen saanut osan paikallisista hyväksymään minut, eikä muutkaan tarvitse enää kuin kevyttä tönäisyä. He pitävät minusta.” Hymyillen Killian mietti kaikkia niitä vähäisiä asiakkaitaan, jotka tulivat hänen luokseen apua pyytäen. Killian aina antoi heille julmia ennustuksia, jolloin hänen parannustaitonsa näyttivät tietämättömän silmissä ihmeiltä. ”Toivon, että voisimme jatkaa yrttien vaihtelua, mutta mieleeni on tullut myös muutamia muita ajatuksia. Asun edelleen köyhällä alueella ja sisämaassa, missä mineraalit ovat vähäisiä. Jos pystyt, niin olisin kiinnostunut myös paikallisista aarteista: kivistä, ja mikäli veden läheisyydessä elää jotain erilaisempia kasveja ja eläimiä. Olen kuullut, että joidenkin luista, sisäelimistä ja eritteistä saattaisi saada vaikka mitä aikaan. Ja mikäli saat käsiisi paikallisia parannusvoiteita, olisin ilahtunut, jos voisit esitellä niitä minulle. Toivon kuulevani sinulta lisää taas pian. Killian”

Saatuaan kirjeen rustattua Killian etsi omista varastoistaan, mitä liittäisi mukaan. Hän myös asetteli tarkasti Bratislavilta saamansa yrtit paikoilleen. Kun hän keräisi vielä hieman lisää raaka-aineita, ehkä hän pian voisi alkaa testaamaan ja kehittelemään uusia loitsuja ja kirouksia, joita voisi testata kaikista vanhimpiin asiakkaisiinsa. Nämä eivät eläisi muutenkaan enää pitkään, eikä kukaan epäilisi lempeää parantajaa. Kaikki vain luulisivat näiden kuolleen vanhuuteen. Varovasti Killian vilkaisi paiseita ja rakkoja käsivarsissaan. Kyllä, hän voisi pian taas jatkaa turvallisesti lempiharrastuksensa parissa.

Vastaa tähän
Nimi: devi
Lähetetty: 25.08.2018
16:45
Otsikko: Olipa kerran...
Kuka on Darius?

Oli kirkas aamupäivä ja Dakarai istui linnan puutarhassa tekemässä kukkaseppelettä parin vartijan valvovan silmän alla, ettei nuori pikkuprinssi karkaisi omille teilleen. Dakarai lauleli samalla äitinsä opettamaa laulua hymy korvissa eläen onnellista lapsuutta vailla huolenhäivää tai miten 7-vuotiaat kuninkaalliset nyt yleensä elävätkään. Pian ulos saapui yksi Dakarain lempipalvelijattarista ja Dakarai käänsi suuret ruskeat silmänsä naiseen, joka oli aina niin ystävällinen ja lempeä hänelle. "Prinssi Dakarai, on teidän kylpynne aika", nainen sanoi lempeästi astellen lähemmäksi. "Tein sinulle kukkaseppeleen", Dakarai ilmoitti hymyillen ylpeänä aikaansaannokseensa. "Oi, tehän olette edistyneet kovasti taidoissanne", nainen tokaisi hymyillen kyykistyen samalla alemmaksi Dakarain laskiessa hennoin käsin kukkaseppeleen palvelijan pehmeiden ja paksujen ruskeiden hiuksien päälle. "Kiitos kovasti, Dakarai-herra", nainen kiitteli ja Dakarai hymyili jälleen leveästi. Tämän jälkeen palvelija ojensi toista kättään Dakaraille Dakarain tarttuessa palvelittaren käteen heidän matkatessa linnan sisäpuolelle ja kylpyhuoneeseen, jossa palvelija suoritti Dakarain kylvettämisen ja puettamisen vihdoin päivävaatteisiin, ettei prinssi vaeltelisi seuraavaakin päivää yövaatteisillaan.

Pesujen jälkeen palvelijan oli määrä taas jatkaa muihin askareisiin ja Dakarai lähti vaeltelemaan linnassa keksien samalla, että tänään hän livahtaisi linnan länsisiivessä olevaan huoneeseen. Huoneeseen, johon Dakaraita ja tämän pari vuotta nuorempia sisaria oli ankarasti kielletty menemästä. Dakarai kuitenkin ehti pääsemään vaan ovelle huomatakseen oven olevan raollaan ja oven takaa huoneesta kuului puhetta. Hänen vanhemmanpansa olivat huoneessa ja Dakarai yritti hiljaa tiirailla oven rakosesta. "Emmekö me sopineet, rakkaani, että emme enää astu tähän huoneeseen?" isä sanoi äitille äitin purskahtaessa itkuun. "Olette oikeassa, mutta minun oli vaan niin ikävä Dariusta ja hänen tuoksuaan", äiti vastasi, mutta kuka kumma tuo Darius oikein oli? Dakarai ei ollut koskaan kuullut äitin tai isän mainitsevan sanallakaan kenestäkään Dariusista. "Tiedän kultaseni. Niin minullakin, mutta tämä huone ja sen tavarat eivät auta meitä pääsemästä eteenpäin", kuningas sanoi ottaen kuningattaren syleilyynsä. Dakarai yritti kuitenkin nähdä ja kuunnella enemmän kuin saisi ja lopulta hän horjahti ja ovi aukesi vanhempien kääntäessä katseensa vanhimpaan poikaansa eli Dakaraihin. "Dakarai? Tiedäthän hyvin, että tänne on jyrkästi pääsy kielletty", isä sanoi ankarasti. "Tiedän... Anteeksi isä... Mutta... en vaan mahtanut uteliaisuudelleni mitään... Kuulin huoneesta puhetta ja-" Dakarai selitti. "Mitä kaikkea kerkesit kuulemaan?" isä jatkoi äitin pyyhkiessä kyyneliä silmäkulmistaan. "En mitään", Dakarai valehteli. "Älä valehtele, vanhemmillesi. Tiedät, että se on väärin", isä torui. "Anteeksi isä..." Dakarai sanoi laskien katsettaan alas. Hän oli huono valehtelemaan tai sitten isällä oli tarkka näkö. "Taisin kysyä sinulta kysymyksen", isä jatkoi. "Niin... No en kuullut muuta kuin maininnan Darius nimisestä miehestä. Sen jälkeen halusin vaan tietää, kuka tämä Darius on", Dakarai selitti pitäen katseensa lattiassa viusti, koska ei uskaltanut katsoa isäänsä silmiin. "Darius ei ole kukaan", isä ilmoitti ohjaten Dariusin pois huoneesta ensimmäiselle palvelijalle, joka ohi sattui kulkemaan käskien pitämään poikaa silmällä.

Vuodet kuluivat ja säännöt linnan sisällä tiukentuivat ja lopulta Dakarai ei saanut astua ulos jallakaan ja sama päti hänen sisariaan, Chigarua ja Chionea. Kuningas käski Dakaraille ja hänen sisarilleen jokaiselle oman henkivartijan, joka ei saisi jättää nyt teini-ikäisiä kuninkaallisia hetkeksikään vartiotta. Dakarai kuitenkin suunnitteli kovaa vauhtia keinoa, jolla voisi päästä kiellettyyn huoneeseen ja sen salaisuuksiin käsiksi. Hän oli kysellyt myös pari kertaa henkivartijaltaan, tiesikö hän kuka Darius oli, mutta ei, vartija sanoi aina, ettei ollut kuullutkaan moista nimeä. Dakarai oli kuitenkin varma, että vartija tiesi, mutta ei halunnut vaan kertoa totuutta, joten Dakarai päätti tehdä sen silloin kuin kaikki nukkuisivat, koska tiesi, että hänen henkivartijansa veteli aina salaa hirsiä, kun kuninkaan silmä vältti.

Koitti yö ja sama toistui. Dakarain henkivartija oli nukahtanut oven vieressä olevaan tuoliin, mutta ennen lähtöään Dakarai varmisti, että vartija myös nukkui ja kyllä, mies oli täydessä unessa. Dakarai lähti hiljaa huoneesta ulos ja sulki oven perässään ja jatkoi matkaansa linnan länsisiipeen ja kielletyn huoneen oven eteen. Ovi oli lukossa, kuten arvata saattoi ja avain oli varmasti vaan hänen vanhemmillaan, joten avain ei olisi nyt mahdollisuuskaan. Mutta kuka sanoi, että huoneeseen astumiseen välttämättä avainta tarvisi? Dakarai oli opetellut tylsyttään tiirikoimisen taidon, koska tiesi, että huoneen salaisuuksiin käsiksi pääsemiseen tarvittaisiin joko aivanta tai tiirikointitaitoja. Hän tiesi myös, ettei saisi avainta käsiinsä kuitenkaan, joten turvautui taitoonsa. Linnan jokaisen oven lukot kuitenkin toimivat samalla mekanismilla, joten lukko naksahti auki leikiten ja Dakarai pääsi huoneeseen ja sen salaisuuksiin käsiksi.

"Sanoihan sinulle, varmaan kymmeniä kertoja, ettei huoneeseen sovi astua!" kuului yhtäkkiä vihainen äänen sävy ja Dakarai havahtui hereille. Aamu... Dakarai oli aivan ällikällä lyöty eikä voinut käsittää, missä välissä aamu oli koittanut. Hän oli siis ollut huoneessa koko yön ja tutkinut sen salaisuuksia. Vihainen ääni puolestaan kuului Dakarain isälle ja hän oli selvästi käärmeissään. "Mikä siinä kiellossa ei mennyt perille, kun käskin pysymään poissa?!" kuningas jylisi ja Dakarai ei saanut sanaakaan suustaan. "Vastaa, poika!" kuningas jatkoi. "No kun... Kun sinä ja äiti aina salaatte jotain. Salasitte meiltä tämän huoneen ja totuuden Dariusista. Darius on isoveljemme... Oli veljemme. Ette koskaan kertoneet hänestä ja tieto jäi kalvamaan mieltäni. Vannoin itselleni selvittäväni vielä, mitä huone sisältää ja kuka on Darius. Äiti käy itkemässä täällä aina kaksi kertaa vuodessa ja aina tiettyinä päivinä täsmälleen samoihin aikoihin. Ja joskus jopa useammin, mutta aina niinä tiettynä päivinä. Toisena päivänä Darius syntyi ja toisena kuoli. Niinä päivinä äiti käy tässä huoneessa. Yksi asia ei kuitenkaan selvinnyt... Nimittäin se, mihin Darius kuoli ja missä", Dakarai jatkoi vaatien isäänsä kertomaan totuutta hänelle. "Darius lähti eräänä iltana metsälle, mutta ei koskaan palannut. Seuraavana aamuna eräs kylästämme toi hänen elottoman ruumiinsa takaisin kotiin. Hänet oli ryöstetty, pahoinpidelty ja raiskattu", isä vastasi viimein hänenkin silmien samalla kostuessa, kun Dakarain kalvakan värisille poskille tipahti pari kyyneltä. "Emme halua, että teille sattuu vastaavaa, joten-" kuningas jatkoi. "Joten pidätte meitä vankeina linnassa vailla totuutta ja tietoa ulkomaailmasta. Saamme kuulla vaan tarinoita ja lukea tietoja kirjoista, mutta se ei ole sama asia! Se on epäreilua" Dakarai huusi kiukkua täynnä. "Vielä tulee päivä, jolloin pääsen ulos", Dakarai kuitenkin totesi ja parin vuoden päästä niin tapahtui, kun maahan syttyi sota.

Vastaa tähän
Nimi: neno
Lähetetty: 04.09.2018
18:30
Otsikko: Olipa kerran...
PELASTAJA

// Tarina Chagotten, 13-vuotiaan tytön, näkökulmasta ja kuinka hän näkee ja ymmärtää tilanteet, joten suosittelen lukemaan pienen kritiikin kanssa ;3 +kuumeen hoito-ohjeet täysin puppua, keksitty omasta päästä tarinan aikana ^^'

Chagotte auttoi äitiään pienen puodin ylläpitämisessä. Hänen isänsä, joka oli ollut ammatiltaan suutari, oli pitänyt perheen juuri ja juuri leivän reunassa kiinni, mutta tämän menehdyttyä ja hänen äitinsä muutettua liikkeen ompelimoksi nuori tyttö sai hyvällä tuurilla ruokaa syödäkseen vain joka toinen päivä. He olivat joutuneet purkamaan isän vanhat vaatteet langaksi, ja myyneet sen minkä olivat voineet ostaakseen liikkeeseen tarvittavia välineitä, kuten saksia ja neuloja. He olivat joutuneet luopumaan kodistaan, asuen pienen, pölyisen liikkeen lattialla. Liike sijaitsi aivan Zuran reunalla, ja vain kiireiset matkailijat tarjosivat äidille ja tämän tyttärelle töitä ennen kaupunkiin astumista. Varsin usein Chagotte joutui kuitenkin menemään kaupunkiin kerjäämään, kun liike ei tarjonnut hänelle töitä ja rahasta oli aina pula. Syttynyt sota auttoi hetken aikaa pientä ompelimoa pysymään pystyssä, mutta Zuran tullessa vallatuksi hetkellinen tienesti katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.

Chagotte oli melko varma, että koko Elhan oli siis jo vallattu, vaikka ei ymmärtänytkään, mitä vihollinen näkisi köyhässä alueessa. Toistaalta ei hän ymmärtänyt koko sodan tarkoitustakaan, hän ei ollut koskaan käynyt koulua. Mistä viholliset tulivat ja miksi? Chagotten, ja koko Zuran alueen ainoa toivo oli, että valtaajat eivät olleet päässeet Elhania pidemmälle, ja Dehrahin armeija vapauttaisi heidät mahdollisimman pian. Kerjätessään Chagotte ei juuri kuullut uutisia tilateesta, vaikka pitikin aina korvansa auki. Hän oli jo tottunut katsomaan, kuinka vihollissotilaat kävelivät kaduilla kuin omistaisivat koko kaupungin. Chagotte pysytteli parhaansa mukaan mahdollisimman kaukana näistä pelottavista ihmisistä.

Eräänä iltana, Chagotten saapuessa kotiin pitkän päivän jälkeen, hän huomasi äitinsä olevan vielä työn ääressä. Tämän sormet olivat veriset, kun nainen oli nähtävästi neulalla pistänyt käsiinsä monta kertaa. Pienet veritipat värittivät tummina vaaleaa kangasta, mitä Chagotte näki yksinäisen kynttilän valossa.
”Äiti, oletko kunnossa?” tyttö kysyi, astellen tämän vierelle, laskien huolestuneena oman kätensä naisen tärisevälle kädelle. Se oli lämmin.
”Olen kunnossa, kultaseni”, nainen vastasi heikosti.
”Asiakas ei tule pitämään, jos hänen vaattensa ovat verestä likaisia”, Chagotte huomautti, yrittäen varovasti irrottaa äitinsä otetta työstään.
”Sen kuulen huomenna. Nyt minun on saatava tämä tehtyä. Takin omistaja tulee aikaisin aamulla hakemaan tätä”, nainen vastasi itsepäisesti.
”Mutta äiti, kätesi tärisevät aivan liikaa! Satutat itseäsi vain enemmän, jos jatkat, eikä työstä tule silti sen valmiimpaa!”
”Se riski minun on vain nyt otettava, Chagotte. Olet upea tytär, kun huolehdit minusta, mutta minulle tärkeintä on, että sinulla on kaikki hyvin”, nainen sanoi, nostaen kätensä tyttärensä poskelle. Hetkellinen herpaantuminen Chagotten osalta aiheutti vain sen, että hänen äitinsä onnistui nappaamaan työnsä takaisin itselleen, kääntäen heti selän tyttärelleen. ”Mene lepäämään. Katsotaan huomenna, miten voimme käyttää rahat ruokaan.”

Chagotte heräsi aamulla, muistaen, kuinka itsepäisesti hänen äitinsä oli lähettänyt hänet omaan nurkkaansa. Hän vilkaisi surullisesti äitiään, joka oli nukahtanut työnsä ääreen. Tyttö oli jo aikeissa ryömiä herättämään tämän, kun voimakas koputus kuului ovelta.
”Tulin hakemaan takkini”, kuului määräävä, vihainen ääni ulkoa. Chagotte ryömi äitinsä viereen, yrittäen ravistaa tätä hereille. Äiti oli kuitenkin hereillä, muttei jaksanut liikkua. Hän oli kuuma, ja kasvot olivat kalpeat. Äidillä oli tummat silmäpussit, ja tämän silmät verestivät punaisina.
”Anna tämä hänelle”, nainen kähisi, yrittäen nostaa takkia heikosti kohti tytärtään. Chagotte huomasi heti, ettei työ ollut läheskään valmis, ja puoliksi korjattu sauma oli pienien veripisaroiden täplittämä. Koko vaate oli hiestä tahmea, kun äiti oli nukahtanut tämän päälle.
”Anna se hänelle, äläkä vaadi maksua. Toivotaan, että se lepyttäisi häntä hieman”, nainen neuvoi, kun ovelta kuului uusi, entistäkin vaativampi huudahdus.

”Anteeksi että jouduitte odottaamaan, arvon herra. Valitettavasti takkinne ei ehtinyt valmistua, joten emme pyydä maksua”, Chagotte sanoi, raottaen ovea ja ojentaen takkia vihaisennäköiselle miehelle. Hän yritti pitää rikkinäisen sauman itseensä päin, ettei mies huomaisi punaista verta.
”Mitä tämä on, takkinihan on huonommassa kunnossa kun tänne tuodessani”, mies ärjäisi, kun hänen kätensä kosketti takkiaan. Vihaisena hän riuhtaisi oven auki, ja Chagotte kiljaisi säikähtäneenä. Tyttö kaatui istualleen maahan miehen tönäistessä hänet pois tieltään ja kävellessään Chagotten äidin luokse. Hän katsoi kauhuissaan, kun miehen saapas osui äitiin, ja tämä vaikeroi heikosti kivusta.
”Jättäkää äitini rauhaan, pyydän, arvon herra! Lupasimme, ettemme peri maksua!”
”Hiljaa sinä likarätti”, mies huudahti, ja hänen mukanaan ollut mies tarttui tyttöä tämän sotkuisista hiuksista, estääkseen tätä puuttumasta äitinsä pieksemiseen.

Kun miehet olivat lähteneet, ja vieneet mukanaan Chagotten edellisenä päivänä kerjäämät rahat, tyttö varovasti ryömi äitinsä vierelle. Hän oli kauhuissaan, kun nainen ei liikkunut. Eivät kai miehet olleet tappaneet hänen jo valmiiksi heikossa kunnossa olevaa äitiään?
”Äiti?” Chagotte kysyi, ääni täristen ja valmiina itkemään.
”Chagotte? Oletko... Oletko kunnossa?” hänen äitinsä kysyi hiljaa.
”Kyllä, äiti, olen kunnossa”, tyttö vastasi, rohkaistuen hymyilemään varovasti.
”Se on hyvä”, nainen hymyili, ja kääntyi hymyilemään tyttärelleen. Pieni verivana kulki naisen suupielestä tämän leukaan ja poskelle.
”Äiti, oletko... Oletko sinä kunnossa?” Chagotte kysyi, nähdessään veren ja huolestuen. Hänen silmänsä kostuivat, katsoessaan siinä lattialla makaavaa sairasta ja pahoinpideltyä äitiään.
”O-olen minä”, nainen sanoi, ja tästä näki, että hän valehteli. Nainen henkäisi kivusta, yrittäessään liikahtaa, mutta sairaus oli vienyt naisen voimat jo ennen miesten saapumista.
”Odota tässä, äiti, niin haen lääkärin”, Chagotte sai lopulta sanottua, ja nousi seisomaan. Hänen äitinsä yritti kieltää tytärtään, mutta tämä ei kuunnellut, vaan juoksi niin nopeaa kuin pystyi ovesta ulos.
”Venenum Dei, pyydän, älkää vielä viekö äitiäni”, Chagotte hoki juostessaan koko matkan Zuran pääkadulle, yrittäen löytää jonkun, jolta voisi pyytää apua.

”A-anteeksi”, Chagotte sanoi, kaataessaan jonkun vastaantulijan. Hän ei ollut huomannut nuorta, melko laihaa poikaa, joka oli tullut kulman takaa suoraan hänen eteensä.
”E-ei se mitään, olen kunnossa”, tämä vastasi, hieroen takaraivoaan, jonka oli ilmeisesti lyönyt maahan.
”O-olen todella pahoillani. Mutta minulla ei ole nyt aikaa jäädä tähän, tarvitsen parantajaa”, Chagotte sanoi, auttaen pojan pystyyn. Tämä oli hieman häntä itseään pidempi, ja varmastikin varsin kevyt myös, mutta Chagottella ei ollut juuri lihasvoimaa käsissään. Pojalla oli pitkät ruskeat hiukset, jotka olivat hieman sotkussa, sekä suuret kultaiset silmät. Chagotten olisi varmastikin hyvä muistaa tämän ulkonäkö, että voisi pyytää myöhemmin paremmin anteeksi. Hän ei halunnut pojan ajattelevan hänen olevan huonotapainen ja aiheuttavan lisää ongelmia.
”Parantajaa? Tuota...”
”Tunnetteko jonkun kyvykkään parantajan?” Chagotte kiirehti kysymään, tarttuen nopeasti pojan sanoihin.
”Jos voin olla jotenkin avuksi, niin tiedän jotain parantamisesta. Avasin juuri pienen klinikan kadun toiseen päätyyn...” poika selitti, punastuen hieman.
”Siinä tapauksessa pyydän, auttakaa äitiäni. Hän on sairas, ja tänään asiakas suuttui, kun hän ei saanut työtään ajoissa hyväksyttävästi tehdyksi”, Chagotte pyysi, puristaen pojan toisen käden omiensa väliin. Hän tuijotti tätä silmät suurina ja kirkkaina kyynelistä.
”Jos tuot hänet klinikalleni, niin voin kyllä katsoa, kykenenkö auttamaan häntä”, poika tarjosi.
”Äitini ei pysty liikkumaan. Pyydän, tulkaa mukaani. Hän ei jaksanut liikkua aamulla.”
”Minä... Tuota... Hyvä on, näytä tietä”, poika suostui varsin nopeasti. Helpottuneesti hymyillen Chagotte kääntyi, ja lähti juoksemaan takaisin kotiinsa, raahaten tuntematonta parantaja-poikaa perässään.

”Äiti, minä palasin. Löysin parantajan”, Chagotte ilmoitti rynnätessään ovesta sisään.
”Chagotte, rakas, ei meillä ole varaa parantajaan. Kiitän lämminsydämisestä eleestä, mutta olen pahoillani, nuori herra”, äiti sanoi heikosti, yrittäen nousta lattialta. Samassa kuitenkin poika oli tämän vierellä, Chagotten seuratessa heti vierestä.
”Olet oikeassa, äitiäsi ei voi siirtää”, poika vastasi, tehden nopean tilannearvion, ja auttaen naisen selälleen. Sitten, katsellen nopeasti ympärilleen, tämä kääri vaatteita mytyksi, ja asetteli ne äidin pään alle tyynyksi.
”Ihan totta, meillä ei ole varaa maksaa”, äiti kuiskasi jo itkuisena.
”Hyss, älkää siitä huolehtiko juuri nyt”, poika sanoi, silittäen äidin hiuksia lempeästi, ”Teidän on levättävä nyt. Tulen pian takaisin kaiken tarpeellisen kanssa.”
Chagotte seurasi poikaa ovelle, kun tämä näytti miettivän listaa päässään, mitä tulisi tarvitsemaan. ”Olen ikuisesti teille kiitollisuuden velassa”, tyttö sanoi.
”Jos voin olla avuksi, niin autan mielelläni”, poika vastasi hymyillen, ja poistui talosta.

Myöhemmin nuori parantaja istui lattialla, Chagotten vieressä, murskaamassa yrttejä, kun Chagotte keitti pienessä kattilassa vettä. Äidin kuume oli vienyt tältä tajun, mutta poika oli kertonut, että se oli täysin normaalia. Äiti ei ollut hengenvaarassa, mutta tila oli kuulemma vakava.
”Kiitos, että suostuit auttamaan, vaikka olemmekin köyhiä”, Chagotte sanoi, ja hymyili varovasti kattilan äärestä.
”Tietenkin autan. Sitä parantajan työ juuri on, auttamista”, poika vastasi, vilkaisten tyttöön työnsä lomasta nopeasti.
”En ole kysynyt vielä nimeäsi”, Chagotte nopeasti huomasi, punastuen hiukan.
”Nimeni on Killian”, tämä vastasi.
”Killian... Erikoinen nimi... Mutta hauska tutustua, Killian. Minä olen Chagotte”, tyttö esittäytyi myöskin.
”Niin, hauska tutustua. Joko vesi kiehuu?”
”Kiehuu se”, Chagotte vastasi, tuoden kattilan Killianin luokse, ja poika annosteli murskaamansa yrtit sekaan.
”Tämän pitäisi auttaa vähentämään kuumetta”, Killian kertoi, ”Tarjoile se aina kuumana. Yritä saada äitisi hikoilemaan kuume pois, mutta pidä huolta, että hänen otsansa pysyy lämpimänä. Pää ei saa kuumeta liiaksi.”
Chagotte kuunteli tarkasti ohjeita, nyökäten lopuksi.
”Haluatko... Haluatko, että jään hetkeksi seuraksesi? Voisin näyttää, kuinka heikossa kunnossa olevia potilaita syötetään”, Killian tarjosi ujosti. Hetkeäkään epäröimättä Chagotte pyysi tätä jäämään.

”En ole nähnyt sinua täällä... Oletko muuttanut?” Chagotte kysyi varovasti. Ei hänkään tietenkään kaikkia Zuran asukkaita tuntenut, mutta kuvitteli, että olisi kuullut parantajasta, joka ei vaatinut potilailtaan maksua ensimmäiseksi.
”Niinkö ilmiselvää se on?” Killian kysyi ujon huvittuneesti.
”Olin siis oikeassa, mistä sinä olet kotoisin? Oletko edes Dehrahista?” Chagotte kysyi, nyt jo hieman varovaisemmin.
”Olen minä”, Killian sanoi nopeasti, ”Asuin ennen Xanasarassa. Se on pitkä tarina, mutta vanhempieni menetettyä omaisuutensa minun oli muutettava tänne.”
”Kuuntelen kyllä mielelläni, jos haluat kertoa”, Chagotte rohkaisi varovasti. Hän ei tiennyt, halusiko toinen kertoa hänelle, mikäli kokemus oli yhtä epämiellyttävä kuin miltä kuullosti.
”Jos haluat... Se on varsin noloa...”, Killian aloitti, ja siirsi pitkiä hihojaan. Chagotte järkyttyi nähdessään pojan käsivarret, mutta huomasi myös kotimaansa tunnuksen polttomerkattuna tämän kämmenselkään. ”Olen aina ollut varsin heikko, ja kun minun piti aloittaa sotilaskoulutus, olin liian heikko. Lisäksi, kun käteni ovat tällaiset, minua ei haluttu sinne. Kaikki pelkäsivät, että saastuttaisin heidät, ja he sairastuisivat. Vannon kuitenkin, ettei käteni tuota sairautta.”
Nielaisten Chagotte kokeili Killianin käsivarsissa olevia paiseita ja rakkoja. Iho oli pehmeää, ja ilmeisesti myös hieman arkaa, pojan irvistyksestä päätellen.
”Kuitenkin minun piti käydä koulutus, tai näin ainakin uskoin. Lopulta isäni, joka oli myöskin parantaja, ja tuolloin vielä melkoisen rikaskin mies, maksoi armeijalle, että he vapauttaisivat minut koulutuksesta, kun en selvästikään pärjännyt muiden mukana. Hinta oli kuitenkin kallis, ja lopulta se juuri ajoi isän perikatoon. Hän menetti omaisuutensa, ja lopulta otti oman henkensä. Äitikään ei kestänyt sitä, ja seurasi pian isää, ja minä jäin yksin. Ilman mitään tapaa elättää itseni, jouduin muuttamaan tänne.”
Chagotte oli hiljaa tarinan päätteeksi. Hän tunsi sääliä tätä poikaa kohtaan. Kokemuksien oli täytynyt olla ankaria.
”Olin aina kiinnostunut isäni ammatista, ja ehdin oppia alkeet parantamisesta. Nyt opettelen sen minkä pystyn omin avuin”, Killian lopulta sanoi ja nosti katseensa hymyillen surullisesti.

”Olen pahoillani kaikesta, mitä olet joutunut kokemaan”, Chagotte kuiskasi myötätuntoisesti.
”Älä minusta huolehdi, olen kuitenkin jo aikuinen.”
”Oletko? Näytät hädin tuskin minua vanhemmalta”, Chagotte huomautti. Saaden Killianin naurahtamaan.
”Olen kyllä 18, joten täysin aikuinen”, tämä vastasi.
”O-olen pahoillani, l-luulin...”
”Ei se mitään, en minä ole vihainen. Tiedän kyllä, miltä näytän”, Killian nauroi lempeästi. Chagotte punastui nopeasti nolostuksesta. Killian oli aivan liian kiltti ja lempeä hänelle. Kuitenkaan tyttö ei voinut olla pian hymyilemättä itsekin. Hän ei tiennyt itsekään, mutta lopulta hän päätyi kiittämään poikaa, joka vain naurahti uudestaan.

Äidin herättyä Killian auttoi Chagottea juottamaan liemen äidilleen, ja antoi vielä viimeiset ohjeet, ennen kuin lähti.
”Chagotte, mistä sinä hänet löysit?” äiti kysyi hymyillen lempeästi. Killian oli lopulta onnistunut vakuuttamaan naiselle, että maksu ei tulisi tarpeeseen, tälle oli tärkeämpää auttaa ihmisiä hädässä.
”Minä törmäsin häneen kadulla, kun olin etsimässä apua sinulle. Hän ilmestyi nurkan takaa”, Chagotte ilmoitti, ja kertoi nolosta sattumuksesta.
”Sehän on suloinen tapa tavata, varsinkin kun hän suostui auttamaan”, äiti kiusoitteli.
”Äiti, hän on 18! E-en minä voi...” Chagotte sanoi, punastuen rajusti. Hänen äitinsä tajusi nopeasti, mitä tytön päässä liikkui.
”Kultaseni, ikä ei aina ratkaise kaikkea. Eikä se muutaman vuoden päästä tunnu missään. Älä vain päästä tuollaista mukavaa poikaa menemään, vain koska itse pelkäät olevasi lapsi. Sitä sinä vielä olet, mutta hän on mies vielä silloinkin, kun sinusta tulee nainen.” Äidin sanat saivat Chagotten punastumaan entistäkin pahemmin, mutta tyttö hymyili jo, paljon toiveekkaampana. Aamu oli ollut kauhea, mutta itse päivä oli päätynyt olemaan mitä upein.

Vastaa tähän
Nimi: neno
Lähetetty: 06.11.2018
21:55
Otsikko: Olipa kerran...
Idiootti-prinssi

// Hahmot ovat siis Calderin kapinallisarmeijan jäseniä: Mustafa on porukan eräänlainen johtaja-hahmo, Lilian Calderin pikkusisko, ja loput ovat tulleet ajan saatossa mukaan kuka milläkin tapaa.

Pieni porukka oli kerääntynyt Mustafan tallille. He seisoskelivat ulkona, laitumen vieressä, paitsi Mustafa ja tämän nuori apulainen, jotka hoiti hevosia aidan sisäpuolella. Iso, keski-ikäinen mies taputti suurikokoisen hevosen kaulaa, joka ei näyttänyt edes huomaavan miestä. Pörähtäen hevonen nosti lopulta turpansa vesiastiasta, siirtyen kauemmaksi, Mustafan laittaessa nuoren apupoikansa menemään eläimen perään ja käskien tämän harjata hevonen. Mies itse suunnisti sen sijaan muiden luokse, jääden nojaamaan aitaan ja seuraamaan laitumen menoa. Hänen kotiinsa asuttunut katulapsi ja epävirallinen ottopoika touhusi jo hevosten kanssa tottuneesti, eikä välittänyt syrjemmälle jääneistä aikuisista.

”Tyyntä myrskyn edellä”, mies totesi rauhallisesti itsekseen. Katsoessaan laitumen rauhaa hän saattoi nopeasti unohtaa aina, että viimeiset 5 vuotta hän oli ollut prinssin oikeana kätenä tämän kapinallisliikkeessä. Ja nyt ulkopuoliset uhat olivat tulleet vielä aiheuttamaan lisää kaaosta hänen muuten niin leppoisaan kotimaansa.
”Luulin, että vain merellä käytetään tuota ilmaisua”, yksikätinen mies totesi, ja nojasi aitaan Mustafan vierellä. Mustafa vilkaisi tätä sivusilmällä, mutta toinen vain virnisti huolettomasti takaisin.
”Kyllä maallakin myrskyää”, Mustafa huomautti huokaisten väsyneesti.
”Maan myrskyt eivät ole mitään mereen verrattuna. Kun seisot epävakaalla kannella ja yrität pitää laivaa hallussa, selviytyminen saa aivan uuden merkityksen”, toinen naurahti.
”Mahtaa olla vaikeaa, kun toinen jalka puuttuu”, Mustafa sanoi, viitaten miehen puujalkaan.
”Kaksi neljästä, kyllä sillä vielä mies selviää.”
”Sinuna en olisi varma, onko sinulla niitä kahtakaan enää kauaa”, nuorehko nainen tokaisi, liittyen keskusteluun.
”Ally, rakas, tiedän kyllä, että sinun myrskysi ovat voimakkaampia kuin meren, ei ole syytä olla mustasukkainen.”
”En minä mustasukkainen ole, senkin idiootti. Mietin vain, kuinka aiomme pärjätä tästä eteenpäin? Pitääkö meidän todella taistella kuninkaan joukkojen rinnalla, varsinkin nyt, kun se huligaani ei ole pistämässä vartijoita paskomaan housuihinsa. Kun Calder ei ole täällä pakottamassa heitä pysymään kuosissa, mikä estää heitä hyökkäämästä meidän kimppuumme?”
”Vihollissotilaat, Alya. Olet tehnyt selväksi, ettet luota vartijoihin jo tarpeeksi monta kertaa. Mutta Vinemarin on taisteltava yhtenäisenä kansana heitä vastaan, puolikkailla armeijoilla, jotka eivät tule edes keskenään toimeen, kuolemme kaikki. Oli omaa typeryyttämme, että Vinemar on joutunut tähän tilaan”, Mustafa sanoi ja vilkaisi naista vihaisesti. Alya kuitenkin vain kohautti olkiaan.
”Oletko sinäkin samaa mieltä? Allawi?”
”Minä taistelen, jos saan seuraavaksi yöksi palata sänkyysi nukkumaan, rakas”, yksikätinen vastasi virnistäen huolettomasti, saaden vain vihaisen tuhahduksen vastaukseksi.
”Kunhan et haise hieltä”, Alya myöntyi lopulta, toisen, Allawin nauraessa.
”Kovat on käskyt. Jos taistelen, tulee hiki, mutta jos en käy välissä kylvyssä, menetän pallini.”
”Mikä saa sinut uskomaan, että tyydyn vain palleihisi?”
”Ja mikä saa teidät kaksi uskomaan, että haluan kuunnella sivusta avioriitaanne?” Mustafa murahti. Allawi nauroi entistä enemmän, Alyan kivahtaessa, ettei yksikätinen ollut hänelle muuta kuin puujalkainen rahapussi.
”Tunnen jo kylmän tuulen nousevan...”

”Kuinka Calder ei ottanut sinua mukaasi?” Lilian, nuori tyttö aikuisten seurassa kysyi. Hänkin oli siirtynyt nojaamaan paremmin aitaa vasten, Mustafan tullessa hoitamasta hevosiaan. Tyttö oli vasta 14, lähennellen 15. syntymäpäiväänsä. Kuitenkin tämä ymmärsi täysin, mistä muut puhuivat.
”Laucian lähtee hänen mukaansa. Eivätköhän he pärjää”, Mustafa sanoi, ”uskon varkaan pitävän pojasta huolta.”
”Laucian ja Eli?”
”Eli jää tänne. En tiedä, kuinka Calder aikoo toimia tiedon ilmoittamisen suhteen, mutta hän jättää henkivartijansa tänne, meidän luoksemme. Uskon hänen tehneen sen päätöksen, koska toivoo Elin tuovan sinulle lisäturvaa”, Mustafa vastasi.
”Eli jää? Mutta eikö hänen pitäisi olla Calderin mukana? Kuinka hän edes aikoo saada Elin jäämään? Ja miksi? Minä olen täällä paljon paremmassa turvassa, eikö se ääliö sitä tajua?” Lilian älähti ja löi kämmenellään otsaansa.
”Ei tietenkään. Mutta veljesi tuntuu olevan Hadeksen suosiossa. Tai sitten kerännyt jumalan vihat niskaansa, en tiedä. Kuitenkin hän on selvinnyt tänne asti, eikä hän ole matkallaan yksin. Laucianin lisäksi hänen on tarkoitus yhdistää voimansa muiden Gildomeran kuningaskuntien perillisten kanssa. Meidän on vain toivottava, että he lähtevät etelään Gilmarin laaksosta, ja suuntaavat tänne mahdollisimman pian. Rukoile, että jumalten mielipide veljestäsi pysyy samana tänne asti.”
”Silti hän on mielestäni aivan liian huoleton. Minä voin kadota, eikä kukaan mieti, minne yksi tyttö kadulta on hävinnyt. Calder taas on kävelevä maalitaulu, jos viholliset tunnistavat hänet. Ja se vesikirves on aika hyvä tuntomerkki”, Lilian huomautti.
”Olet perinyt äitisi ulkonäön lisäksi hänen sydämensä, Lilian, vaikkakin punaisten lyhtyjen kadut ovat sitä ilmeisesti hieman tehneet tulisemmaksi”, Mustafa sanoi hymyillen surullisesti. Hän näki tytössä aina toisinaan edesmenneen suojattinsa ja rakkaan ystävän.
”Pikku-prinsessa ja luihin ja ytimiin asti”, Allawikin naurahti, Lilianin kikatellessa, ja Alyan käskiessä miestä pitämään kielensä kurissa.
”Älä kuuntele noita kahta. Mustafa on lopulta historiansa vangiksi jäänyt entinen vartija ja Allawi mielistelevä sokerikieli. Mutta ainakin he osaavat pitää sinut turvassa. Me, ja se rasittava rääpäle--”
”Eli.”
”Eli... Me pidämme sinut kyllä turvassa. Aina siihen asti kun se prinssin kuvatus palaa, ja siitä ikuisuuteen”, Alya sanoi, vetäen tytön lämpimään halaukseen.

”Mitä ihmettä te tollot teette?” kuului yllättäen lapsen kirkas ääni, ja kaikki kääntyivät katsomaan Mustafan pientä ottolasta, joka oli kuin varkain hiiviskellyt lähemmäksi. Pojalla oli todella varsin huono tapa, mutta samalla suuri lahjakkuus salakuunteluun.
”Tyttörakkautta”, Allawi naurahti, saaden Alyan lyömään itseään.
”Sisarusrakkautta ehkä pikemminkin”, Mustafa ehdotti, siirtyen kauemmaksi aidasta laitumen puolelle, pois iskuetäisyydeltä. ”Joko sait työsi tehtyä, Koltiainen?”
”Kyllä, herra apinanaama”, poika tuhahti, Mustafan huokaistessa varsin kyllästyneesti uudelle haukkumanimelle. Hän kuuli jälleen, kuinka Allawi nauroi hänen takanaan, raajarikko löysi hupia kaikesta mahdollisesta.

Myöhään, yön laskeuduttua, Lilian asteli yksikseen kadun laitamille, suunnaten kohti hautausmaata. Hän oli vetänyt tumman viitan ja hupun päälleen, estääkseen ketään tunnistamasta itseään. Kukaan ei muutenkaan kiinnittänyt häneen huomiota hautausmaalla, siellä kävijät usein peittivät itsensä, sillä hautausmaa oli varattu rikollisille ja kunniattomille. Kukaan ei halunnut tulla nähdyksi muistelemalla näitä, ja usein läheiset peittivät kasvonsa, kuten Liliankin. Tottuneesti tyttö etsi äitinsä haudan, ja kyykistyi hautakiven eteen. Hän ei käynyt äitinsä haudalla usein, tuntien muiston olevan etäinen, vaikka olikin kuullut tästä naisesta niin paljon, ja siitä, kuinka hän muistutti tätä. Lilian oli hieman ilahtunut nähdessään, että hänen äitinsä haudalle kasvattamat kukat olivat vielä hengissä. Hän kosketti kevyesti vihreää lehteä, kokeillen sitten multaa kasvin juuressa. Se oli vielä hieman kosteaa. Pieni hymy nousi Lilianin kasvoille, kun hän arvasi veljensä käyneen paikalla. Päivä oli ollut kuiva, joten muuta mahdollisuutta ei ollut.
”Äiti...” Lilian kuiskasi varovasti, ”Ole kiltti, ja katso Calderin perään. Sinunkin täytyy olla hänestä huolissaan, vai mitä?” Calder oli lähtenyt toissapäivänä, ja tämän henkivartija, Eli, oli ollut raivoissaan jäädessään jälkeen. Mustafa oli kuin ihmeen kaupalla saanut tämän pysymään kaupungissa. Eliä kuulemma tarvittiin täällä, vaikka Lilian oli varma, että hänen veljensä olisi tarvinnut nuorta vartijaa paljon enemmän. Lilian oli nähnyt, millaiset arvet hänen veljensä kehoa kiersivät, käsivarsissa ja ylävartalossa, todennäköisesti jaloissakin. Mutta tyttö tiesi myös arvista, jotka olivat hänen veljensä sielussa ja sydämessä, hän oli nähnyt, kuinka ne oli isketty tähän.
”Äiti, tiedät, että lähetimme taisteluun pojan. Calderilla voi olla miehen ikä, ääni ja vartalo, mutta sinäkin varmasti tiedät, että se kaikki on vain silmänlumetta, harhaa. Enkä minä ole taistelija, en voi tehdä mitään muuta hänen hyväkseen, kuin vain hymyillä.” Viileät vesipisarat alkoivat sataa maahan. Tämä sade... Se ei ollut hänen veljensä tekosia. Lilian kupersi kämmenensä, antaen muutaman kylmän pisaran tipahtaa niille. Ehkä se johtui siitä, että hän oli äitinsä haudan edessä, mutta hassu ajatus nousi tytön mieleen. Ja hän päätti, ihan oman toivonsa ja mielenrauhan vuoksi, uskoa siihen.
”Kiitos. Oletan, että vastauksesi on myöntävä. Että suojelet Calderia. Kiitos.”

Vastaa tähän
Nimi: neno
Lähetetty: 14.11.2018
20:12
Otsikko: Olipa kerran...
SLEEPSONG

//Tarinan vanhukset siis Lilianin isän vanhemmat. Nämä eivät ole tietoisia, että Lilian on heidän biologinen pojantyttärensä, vaan uskovat tämän olevan poikansa adoptoima. Lyrics: Secret Garden – Sleepsong

Lilian oli istunut vanhusten sängyn vieressä jo muutaman päivän ajan. Hänen isoisänsä Jemegen oli ollut sairaana jo pitkään, ja vanhuksen kunto oli heikentynyt nopeasti päivien myötä. Yhdessä isoäitinsä Tinhanin kanssa Lilian yritti pitää miehestä huolta, mutta miehen kunto ei ottanut kohentuakseen. Jemegenin ennen pähkinänruskea iho oli saanut kalpean harmaan vivahteen, eikä mies jaksanut enää pitää silmiäänkään auki suurimmaksi osaksi päivää.
”Ukki”, Lilian kuiskasi varovasti miehen korvaan, tuodessaan tälle lämmintä keittolientä. Vanhus urahti vastaukseksi, muttei sanonut mitään. Tämän silmäluomet värähtivät hiukan, ja tyttö uskoi miehen olevan unessa. Hän laski lautasen sängyn vierellä olevalle yöpöydälle, ja asteli isoäitinsä luokse alakertaan. Nainen oli vielä jalkeilla, mutta tämän kasvot kertoivat huolesta rakasta miestään kohtaan.
”Ukki nukkuu”, Lilian kertoi, tullessaan isoäitinsä viereen auttamaan tätä tiskaamaan ne muutamat astiat, joita oli käytetty keiton ja liemen tekoonn.
”Vai niin”, Tinhan vastasi, ”Antaa hänen siis nukkua nyt.” Surullinen hymy nousi vanhuksen kasvoille, ja huolissaan Lilian katseli naisen hitaita liikkeitä. Isoäiti oli aina ollut lämmin ja lempeä ihminen, joten tämän näkeminen surullisena sattui tyttöä. Varovasti hän kiersi kärensä naisen ympärille ja halasi hauraan tuntuista vanhusta. Tämän kumara ryhti oli painunut entistä enemmän alas, ja vaikka Lilian oli itsekin varsin lyhyt, vanhus oli häntäkin pienempi.
”Kiitos, kultaseni”, Tinhan sanoi, ja taputti tytön selkää.
”Ukki paranee kyllä”, Lilian sanoi. Tämän oli pakko parantua. Lilianilla ei ollut enää montaa verisukulaista jäljellä. Isä ja äiti olivat kuolleet, veli oli sodassa, ja setä oli lähtenyt vuosia sitten merelle vannoen, ettei palaisi enää koskaan. Jos Lilian menettäisi nämä lämminsydämiset isovanhempansa, hän tunsi olevansa yksin. Toki veljen keräämä kapinallisarmeija oli hänelle kuin toinen koti, ja hän oli kasvanut Madamen hoivissa, joka oli kohdellut nuorta prinsessaa kuin omaa tytärtään. Mutta kun Lilian sai tietää todellisesta verenperimästään ja sen muodostamista perhesiteistä, ne olivat osoittautuneet luonteeltaan hieman erilaisiksi, ainakin tytölle itselleen.
”Lili, pikkuiseni...” Tinhan lausui surumielisesti ja silitti tytön poskia, joille oli alkanut kerääntyä kyyneleitä hänen huomaamattaan. ”Älä itke minun ja ukin puolesta. Sinä hupsu tyttöni, olet vielä niin nuori...”
”Mummi”, Lilian lausui hiljaa, mutta nainen vain hymyili tälle hiljaa.

Hiljaisuuden vallitessa molemmat astelivat takaisin yläkertaan, jossa Jemegen nukkui sängyllään. Tinhan laskeutui istumaan miehensä viereen, ja otti toisen vanhan miehen käden omaansa. Lilian näki, kuinka ukin sormet kiertyivät mummin käden ympärille, vanhan naisen hymyillessä tuntiessaan vielä toisen kaikkoavan lämmön. Jemegenin huulet liikkuivat hitaasti, ja ääni tuli kähisten, ettei Lilian saanut siitä selvää. Kuitenkin hän näki kyyneleen muodostuvan isoäitinsä silmäkulmaan.
”Olet oikeassa. Lilian, isäsi on ylpeä sinusta”, Tinhan sanoi, ja pelon kyyneleet nousivat Lilianin silmiin. Jos ukki puhui hänen isänsä kanssa, niin...
”Autahan minua hieman, pikkuinen”, vanhus pyysi, ”Haluaisin levätä hiukan.”
Lilian auttoi isoäitiään kierämään sängyn toiselle puolelle, ja vanhus makasi miehensä vieressä, puoli-istuvassa asennossa.
”Laulaisitko minulle, pikkuiseni?” Tinhan pyysi hauraalla äänellä, ja Lilian naurahti hieman.
”Se olet aina sinä, joka laulaa, mummi”, Lilian muistutti.
”Mutta haluaisin kuulla sinun laulavan, tyttöseni”, vanhus pyysi, ja aloitti laulun, jota oli aina laulanut omille lapsilleen, ja myöhemmin Lilianille aina kun tämä oli yöpynyt isovanhempiensa hoivissa.

”Lay down your head and I'll sing you a lullaby
Back to the years of loo-li lai-lay
And I'll sing you to sleep and I'll sing you tomorrow
Bless you with love for the road that you go

May you sail fair to the far fields of fortune
With diamonds and pearls at your head and your feet
And may you need never to banish misfortune
May you find kindness in all that you meet

May there always be angels to watch over you
To guide you each step of the way
To guard you and keep you safe from all harm
Loo-li, loo-li, lai-lay”

Lilian liittyi nopeasti laulamaan Tinhanin mukana. Hän yritti laulaa mahdollisimman hiljaa, jotta isoäidin hauras ääni olisi kuulunut paremmin, mutta tytön oma ääni kuului silti elinvoimaisempana hiljenevän vanhuksen laulun yli.

”May you bring love and may you bring happiness
Be loved in return to the end of your days
Now fall off to sleep, I'm not meaning to keep you
I'll just sit for a while and sing loo-li, lai-lay

May there always be angels to watch over you
To guide you each step of the way
To guard you and keep you safe from all harm
Loo-li, loo-li, lai-lay”

Lilian kuuli oman itkunsa, kun isoäidin ääni katosi kokonaan. Hän toisteli uudestaan ja uudestaan viimeistä säettä, koittaen saada vielä vanhuksen äänen liittymään mukaan. Kuitenkin vanha nainen vain lepäsi siinä, silmät kiinni ja paikoillaan, liikkumatta, ja hymyili. Lilian puristi käsissään vanhuksen kättä, ja kääntyi vilkaisemaan isoisäänsä tämän vierellä. Hän huomasi, ettei rintakehä ohuen viltin alla enää kohoillut tämän hiljaa rahisevan hengityksen tahtiin. Huoneessa oli Lilianin itkuista laulua lukuun ottamatta täysin hiljaista. Tyttö katsoi isoäitinsä toista kättä, jolla tämä piti kiinni isoisän kädestä. Ja jotenkin sillä hetkellä hän tiesi. Hiljaa hän lauloi laulun loppuun, vaikka se sattui.

”Loo-li, loo-li, lai-lay...”

Vastaa tähän
Kirjoittaminen ei vaadi rekisteröitymistä!

©2019 GILDOMERA - Fantasiaroolipeli - suntuubi.com